Kotijoukot

Kävimme eilen Pojan haudalla sytyttämässä kynttilän ja siivoamassa kukkapenkkiä.. Ja tavan mukaan minulle tuli haikea olo, nyt myös siksi että olen jättämässä nuorimman lapseni kotiin kun me lähdemme maailmalle.
Tyhmä ajatus.
Eihän Poika tietenkään fyysisesti ole enää täällä, mutta kaikki mikä liittyy Poikaan on täällä. Paikka jossa hän oli vielä elossa, paikka jossa hän kuoli, paikka jossa hän syntyi ja paikka johon hänet haudattiin.

Tämä kuva on otettu jokin aika aiemmin. Esikoisen kanssa kävimme aamutuimaan vierailemassa pikkuveljen haudalla. Aurinko paistoi niin, että kiven pinta heijasti kaiken - Spectroliitti ei tässä kuvassa näytä parhaita puoliaan. Mutta tässäkin jotain omatekemää, tuo enkeli on ihan oma piirrokseni. Mistään ei löytynyt sopivaa, joten piti suunnitella oma.


***

Reissupäivitys:

Laukku on pääosin pakattu, sain siis jotain muutakin aikaiseksi kuin käsitöitä. Vielä pitäisi etsiä yhtä sun toista tarpeellista, ettei huomenaamulla tarvitse enää kiireessä etsiä.

Sijaistoimintaa

Nyt kun pitäisi pakata laukkuja (lähtöön vajaa kaksi vuorokautta), niin nytpä sitä on aikaa ja innostusta käsitöihin!

Tämä on nyt se pariin otteeseen purettu kämmekäs valmiina. Harmi kyllä en oikein muistanut aina laittaa ylös mitä tein, joten oikean käden kämmekästä odotamme jännityksellä. Voipi olla että ei kehtaa ainakaan kenellekään antaa jos kovin ovat eri näköisiä.


Peukalo on tässä sopivasti pienempi, mutta niin on myös varsi. Paremmat ehkä jollekin kapea ranteisemmalle. Tuo resori ei oikeasti mene noin kierossa.. En nyt vain osannut sitä asetella suotuisasti.


Lanka sama kuin viimeksi, puikot vain vähän pienemmät, nelosilla neuloin. Tarkoitus oli 4,5 puikkoja käyttää, mutta eihän mulla just sitä kokoa löytynyt kaapista.. Nyt löytyy.

Niin ja tuossa alla vielä se toinen Maxi Teeteestä neulottu liina pingottumassa.. Vielä yksi jonossa.

T-minus three days and counting

No nyt on ehtinyt vähän edes ajattelemaan tiistain lähtöä.

Passit kaivettu esiin, kuten myös aiemmin Brysselistä saamani esitteet. Tänään haettiin myös Suomi-Ranska-Suomi sanakirja kaupasta, hollannin kielen sanakirja hyllystä jo löytyikin. Belgiassahan puhutaan lisäksi myös saksaa, mutta Brysselissä ilmeisesti puhutaan hollantia ja ranskaa.


Pakkaamista on ajateltu.
Ja laukutkin on otettu esiin.
Mutta pakaaseista löytyy vasta vain kuvausavustajan jalka.


Matkavakuutusta olen myös ehtinyt miettimään, isännällä on ymmärtääkseni ammattiliiton kautta, meikäläisen pitäisi hankkia vielä erikseen. Tuolta ajattelin..

Ei ihan vielä sairas

No nyt alkaa pikkuhiljaa nousemaan kuume.. Matkakuume nääs.

Onhan se jo aikakin, ensi tiistaina lähdetään ja mitään ei ole vielä pakattu, yhtään en ole vielä suunnitellut pakkaamista, en ole sopinut postinkeskeytyksestä, enkä edes tarkistanut onko passini tallessa (esikoisellehan hankittiin ihan oma). Minä en ole tehnyt asian suhteen yhtään mitään.
Voi nolo sentään.

Jos en muuta, niin hieman voisin edes matkasuunnitelmia valaista: Menossa olemme siis Belgiaan ja tarkemmin siis Brysseliin. Mitään suurempia suunnitelmia ei ole, tarkoitus on vain nauttia olosta, kesästä ja hyvästä seurasta, ja tietenkin Belgian syntisen hyvästä kuuluisasta suklaasta. Ilmaan on kyllä heitetty ajatus vierailusta Antverpenin eläintarhaan, voisi olla esikoisen mieleen, mutta mitään ei ole vielä kiveen hakattu.

Valkoisia valheita

Vaikka kuolema ei itsessään ole ruma asia, sitä kaunistellaan, varsinkin jos tarkoitus on selittää lapselle miksi isoisä ei enää ole täällä tai miksei pikkuveli tullutkaan kotiin.

Puhutaan ajasta ikuisuuteen siirtymisestä, ikiunesta, enkeliksi muuttumisesta.. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että lapselle sanotaan isovanhempien vain menneen pitkälle lomalle. Aikuiset keksivät mitä mielikuvituksekkaimpia selityksiä lapselle, ettei vain tarvitse puhua asioista niiden oikeilla nimillä.. Jos ylipäänsä puhuvat, aikuiset ovat erittäin hyviä tosiasioiden unohtamisessa jos kyse on lapsesta.

Mitäs tuosta seuraa?
Lapsi voi pelätä nukahtamista jos siitä ei enää herääkään ja sitten haudataan, lapsi voi odottaa isovanhempia takaisin lomalta tai olettaa että kun mennään lomalle, mennään sinne missä isovanhemmatkin ovat.

Poika kuoli.

Esikoinen tietää myös, että Poika kuoli.. Poika ei nuku, Poika ei lähtenyt lomalle tai muualle asumaan, Poika kuoli ja siksi ei tullut kotiin. Meidän esikoisellemme kuolema on luonnollinen asia, siitä voi puhua.

Mietityttää vain, mitä tapahtuu kun esikoinen kohtaa tulevaisuudessa sellaisia aikuisia jotka eivät ole sinut elämän kiertokulun ja eritoten kuoleman kanssa.

Viimeistelyjonosta

Kyllä täällä aina välillä jotain valmistuukin eikä vain pureta.
Tuoli oli riittävän suuri pingottamiseen:


Ja tässä ennen ja jälkeen.
Tai siis noita on useampia samanlaisia. Mun ehkä kannattais pingottaa sitä mukaa kun ne valmistuu..


Ohje Moda lehdestä 4/2007, "Sananjalka".
Lanka Maxi Teetee, luonnonvalkoista.
Sukkapuikot 2,5 ja myöhemmin pyöröpuikko 2,5 ja viimeistelyyn virkkuukoukku 1,5.

Minä.

Jos joku lyö minulle luurin korvaan, ensimmäinen mitä ajattelen on:
Mitä minä oikein sanoin?

Ei tule mieleenkään, että langan toisessa päässä (tai kukaan mitään langanpäässä enää ole) olevalta olisi voinut tipahtaa puhelin kädestä. En mieti että ehkä hänellä oli kiire eikä ehtinyt kauempaa puhua eikä huomannut että olin vielä keskellä lausetta. En edes ajattele, että toinen henkilö olisi niin epäkohtelias että kun ei jaksa kuunnella minua sulkee mielummin puhelimen kuin kohteliaasti sanoisi että nyt en voi valitettavasti keskustella.

Minä vain mietin, mitä minä oikein tein?

Peri suomalaista.
Ja tarkemmin kuin ajattelee, niin hyvin itsekästä.. Ei kaikki johdu aina minusta, liikennevalot eivät vaihdu punaisiksi vain koska MINÄ tulen valoihin. Kassaneiti ei ryhdy hidastelemaan vain koska MINÄ valitsin hänen jononsa. Ulkona ei ryhdy satamaan vain siksi kun MINÄ olen unohtanut sateenvarjon (tosin MINÄ kastun kun MINÄ olen unohtanut sateenvarjoni).

Tätä ajattelutapaa on tullut harrastettua paljonkin. Hyvin runsaastikin ennen ruumiinavaustuloksia. Poika kuoli koska MINÄ söin huonosti pestyä salaattia, Poika kuoli koska MINÄ join liikaa kahvia, Poika kuoli koska MINÄ en osannut levätä riittävästi. MINÄ. Ei edes tulosten kuuleminen (Poika oli täysiaikainen, täysin terve, ei spesifiä kuolinsyytä) ja diagnoosi kohdunsisäinen kätkytkuolema saanut MINUA muuttamaan kantaani. MINÄ tein jotain tai MINÄ jätin tekemättä jotain tai MINÄ ajattelin jotain ja siksi Poika kuoli.

Kyselyikä

Miten minä ikinä pystyn enää olemaan reilu lasteni välillä. Poika kun ei pysty enää koskaan tekemään virheitä, ei rikkomaan mitään, ei juoksemaan sisään kuraisilla kengillä, ei karkaamaan, ei piilottamaan äitin avaimia, ei nirsoilemaan ruuasta, ei sotkemaan isän papereita.. Poikamme on ja tulee olemaan virheetön. Esikoinen tulee ihan varmasti tekemään kaikkea tuota ja paljon muutakin.

Miten minä pidän huolta siitä, että mahdolliset seuraavat lapsemme eivät kuvittele että heitä ei olisi jos Poika eläisi. Miten minä onnistun kertomaan heille kuinka ainutlaatuisia he ovat ja kuinka paljon heitä rakastan, ja että heidän olemassaolonsa ei ole riippuvainen mistään aiemmin tapahtuneesta tai tapahtumatta jääneestä.

Miten selitän lapsilleni, että olen iloinen heistä, vaikka samanaikaisesti olisin surullinen ikävästä.

*huokaus*

Jatketaanpa muuten sarjaamme "Mitä luonnosta voi syödä". Eilen illalla keräsin itselleni teepannun täyteen valkoapilan kukintoja ja nautin apilateestä hunajan kanssa! Nautinto.. Kun olin lapsi, äitini keräisi aina kesäisin isot määrät apiloita ja osan niistä kuivasi, apilateetä kun on mukava juoda myös talvella.


Kiitos kuvasta kuuluu Vaasan valokuvailijoille ja Mauri Pelkoselle.

Viikonlopputilitys

Juhannus on kohta ohi, ja näin tuoreeltaan onkin hyvä miettiä mitä tulikaan tehtyä (vielä muistissa.

Mökillä siis olimme, eivätkä peloistani huolimatta hyttyset vaivanneet. Avuksemme tuli tuuli! Hiphei! Luonnonmukainen itikkakarkote.

Tulipa tehtyä myös vähän käsitöitä.
Kämmekkään varsi.
Kahdesti.
Ja taas näyttää tältä:


Tuo Aino lanka on hauskan näköistä kaksi kertaa kudottuna ja kahdesti purettuna. Sen siitä saa kun alkaa ominpäin ohjeetta jotain tekemään, pelkkää tyytymättömyyttä ja uudelleentekemistä. Nyt on kuitenkin jo kehkeytymässä suunnitelma päässä, joten ehkä tästä tuleekin joskus jotain muutakin kuin taidekuva.

On tuolla jotain oikeasti valmiiksikin tullutta, ainoastaan pingotus puuttuu, mutta kun en tiedä mihin pingottaisin! Ja koska. Niin että ei äidin pikku apulainen auttaisi niin kovin.

Niin ja veimme myös Pojalle terveiset mökiltä, vaasiin Suopursuja.


Kiitos kuvasta kuuluu Särkiniemen koulun Nettifloralle, meillä oli tapamme mukaan kamera jossain muualla kuin mukana..

Eläkäähän hätäilkö, emme rikkoneet jokamiehenoikeutta, näitä löytyi ihan oman mökin mailta..

Ohjeita joita sinun ei koskaan toivottavasti tarvitse noudattaa

Kukaan ei koskaan valmistaudu siihen, että lapsi kuolee kohtuun täysiaikaisena, terveenä.. Kohtukuolemaan ei pysty valmistautumaan, se on jokaiselle sen kokemattomalle mahdoton ajatus, ei meille voi käydä niin. Niin minäkin ajattelin vielä tammikuussa, mahdotonta, ja kuitenkin niin kävi. Ja kun niin kävi, olisin toivonut tietäväni siitä jotain, olisi ollut hyvä jos olisin tiennyt mitä kannattaa tehdä, niinkuin tiedän nyt.

Ohjeita kohtukuolemavanhemmille:

Ottakaa kuvia, valtavasti, niin paljon kuin vain kamerassa tilaa riittää. Myöhemmin sinulla ei ole mahdollisuutta ottaa kuvia. Meille ajatus kuolleen kuvaamisesta oli ensin outo kun kätilö sitä suositteli, mutta myöhemmin ne muutamat kuvat ovat olleet meidän aarteitamme. Harvoja pysyviä muistoja mitä meillä on. Vaikka et koskaan katsoisi niitä kuvia, arvostat niitä silti.

Ota lapsi syliisi, kosketa, silitä poskea, laske varpaat. Ota lapsesi omaksesi, tutustu häneen niin paljon kuin on mahdollista. Pojan synnyttyä pidin häntä sylissäni kauan aikaa, hän oli kapalossa. Myöhemmin toivoin että olisin pitänyt häntä kädestä, silittänyt vatsaa, siinä hetkessä ei tullut mieleen eikä kukaan ehdottanut. Muistan vieläkin mille hänen painonsa tuntui käsivarrellani, kuinka pehmeälle hänen poskensa tuntui sormieni alla, miten lämpimältä tuntui hänen otsansa kun suutelin.

Jos mahdollista, ota hiustupsu tai pyydä kätilöä ottamaan. Meille kätilö leikkasi pienen hiustupsun Pojan tuuheasta tukasta ja painoi Pojan jalanjäljen samaan korttiin mihin hiustupsun teippasi. Voit myös pukea lapsesi omiin vaatteisiinsa, voit antaa lapselle pehmolelun vaikka hän ei sillä koskaan leikikään.

Luo muistoja koko elämän edestä.

Palautetta palautteen palautteeseen

Hurraa hyvä palvelu ja asiakkaiden arvostaminen!
Kyllä sitä joskus kannattaa valittaakin.

Eilen tuli postissa tälläiset:


Mukana oli saate jossa pahoiteltiin viallisen tuotteen minulle aiheuttamaa harmia. Ne päälle hajonneet olivat kevyemmät versiot, lieneekö kesämallistoa, kun Nansolta ei enää niitä löytynyt. Siksi nuo 50 denierin syysversiot, mutta itseasiassa tuollaiset olisin ostanutkin mielummin jos kaupassa olisi näitä jo ollut. Joten tässäpä kävi paremmin kuin hyvin! Varsinkin kun postittivat noita kaksin kappalein, yhdestä kun vain reklamoin.

Itikoita muuallakin kuin grillissä

Faktat:
* Ensi viikonloppuna on Juhannus
* On luvattu kovin kovin kosteaa säätä ja märkää keliä
* Hyttyset lisääntyvät kosteilla keleillä > kun on lätäköitä mihin munia ja missä toukat kasvavat aikuisiksi
* Esikoinen on hyttysmagneetti
* Suunnittelimme menevämme mökille Juhannuksen tienoilla
* Alle 3-vuotiaille apsille ei suositella hyttyskarkotteita

Että kuinkahan käy.

Kasvitieteilyä

Tänä kesänä kun on tullut tehtyä nokkoslättyjä, niin olenpa sitten aina kulkeissani tiiraillut mistä mahtaisi löytyä hyviä nokkosia.

Tänään lounaalla käydessäni tuli nenääni tuttu pistävä tuoksu, ja nokkosiahan sieltä löytyi. Valtavasti. Ja ne oli KUKASSA. Siis mitä? Pohdin, että pitäisikö moisia ihmeitä vaasiinkin kerätä. Jätin toki kukkimaan sinne kävelytien varteen. Sitten selvittämään, mitä olin oikein nähnyt.
Ja se oli..

Valkopeippi!

Eli ei nokkonen laisinkaan!
Yrttitarhan mukaan Valkopeippi on matkija, näköislajike, joka kasvaa hyvinkin samannäköisillä paikoilla kuin nokkonen (siellä oli niitä oikeitakin).
Ja sitten kuva (myös Yrttitarhasta)


Tuostakin voi myös lättyjä halutessaan tehdä, mutta nokkosen tasoinen ei ravintoarvoltaan kuitenkaan ole.

Vihdoin!

Jotain valmista


Ja todistusaineistoa siitä.


Ei mulla muuta.

Enter sandman

Viime viikko oli fyysisesti ja henkisesti kiireinen. Ja nyt olen loppu.. Se suossa tarpominenkin väsyttää pidemmän päälle. Huvittaisi mennä peiton alle ja nukkua vähintään vuorokausi.

Juuri uutisoitiin, että sitä voi vaikka nukkua varastoon, mutta kun ei oikein ehdi nukkumaan sitä normaaliakaan määrää. Sitä kyllä yrittää mennä nukkumaan ajoissa, mutta sitten sitä herää kahden tienoilla yöllä kun naapurit haluavat keskustella parisuhteestaan niin että koko talo herää. Helvetti sentään, kirjoittakaa nyt toisillenne selvinpäin vaikka tulikivenkatkuisia kirjeitä ja antakaa meidän muiden nukkua!

Ongelmallisessa parisuhteessa alkoholi ei ainakaan ole se ratkaisu.

Sitä voisi tätä väsymystä hoitaa vaikkapa päiväunilla. Pienet torkut päivällä niin taas jaksaisi. Mutta ei, minä en saa nukutuksi päivällä, en ellen ole korkeassa kuumeessa..

*haukotus*

Väinämöinen kävi meillä

Ja lauloi minut suohon, ja syvälle.

Eikä siihen tarvittu kuin poikalapsi joka on nyt samanikäinen mitä Poika olisi. Ei siihen tarvittu kuin tapa jolla kyseinen lapsi katseli maailmaa, heilutteli käsiä ja potki jalkoja. Siihen ei tarvittu kuin pieni ajatus,
Noin isoksi Poikakin olisi jo kasvanut.
*huokaus*

Mutta sitten perjantaihin, ihan kaikki manaamani ei toteutunut.
- kukkaro ei jäänyt mihinkään, mutta kahvimaidon ja palasokerin unohdin
- bensa ei loppunut, mutta taivaalta tuli vettä
- leipominen onnistui
- esikoinen painoi kädenjälkensä peileihin ja ikkunaan, tiputtelin yhtä sun toista lattialle ja joku varmaan kävi kengilläkin sisällä, ja loput siivottiin vasta lauantaina kun aika loppui päivästä
- en minä enää mitään jaksanut ommella, ehkä joskus

Ja että tämä vaikuttaisi kunnon päiväkirjamerkinnältä, niin pitääpä vielä mainita, että käytiin esikoisen kanssa viemässä pikkuveljelle kukat haudalle eilen aamulla. Meillä oli vähän kiire, joku päivä pitänee mennä tarkistamaan kuinka vinoon tuli istutettua. Kasvaahan nuo..

Päiväsuunnitelmia

Kuinkahan käy.
Tänään pitäisi:
- käydä kaupassa
- leikata nurmikko
- leipoa
- siivota loppuun
- ommella vielä yksi tuolinsuojus

Aikaa on kuitenkin rajatusti, ja tänään kun on tapaturmapäivä niin voi olla että:
- lompakko unohtuu kassalle, ostoslistan jäädessä kotiin muistan ostaa vain puolet tarvittavista tavaroista
- sataa kuin saavista kaataen ja ruohonleikkuristakin loppuu bensa
- kakku lässähtää, vatkaan kermavaahdon hökkylälle
- esikoinen painaa kädenjäljet ikkunaan, isäntä tulee kuraisin kengin ulkoa olohuoneeseen, minä tiputan hillopurkin lattialle
- ompelukone alkaa sotkemaan alalankaa, sähköt katkeaa

Hiphei!

Voi vali vali vali

Tässä uudessa elämässä on se hyvä puoli entiseen (onnelliseen) aikaan, että pienet murheet eivät juurikaan hetkauta. Kärpäsen kakkoja ovat ne murheideni lantakasassa niin sanotusti. Mutta tänä aamunapa alkoi taas nappaamaan yksi pikku juttu, sellainen pikku juttu joka on tuttu jo niin monesta kerrasta aiemminkin. Ja tämä pienen pieni juttu on tuttu myös niin monelle muullekin naiselle (tai ehkä miehillekin, mistä minä tietäisin).
Sukkahousut.
ÄRRINMURRIN!

Minä tiedän että mitä kalliimpia, sen helpommin särkyvät. Ja minähän en tykkää niistä edullisemmista versioista.. Joten minä ostan niitä kalliimpia. Ja sitten ketuttaa suuresti kun hajoavat ensimmäisellä kerralla kun ne laittaa ylle. Kotimaista laatua? Pikkasen potuttaa se lähes kymmenen euron räts ja poksis kun yrittää saada varovarovasti sukkahousuja ylle. Ja kyse ei ole edes siitä, että jäisi johonkin kiinni tai kiristäisi liikaa tai muuta, ne vain hajoavat omia aikojaan. Erinomaista liiketoimintaa, valmistetaan jotain hyvin tarpeellista joka on hyvin kallista ja ja on täysin kertakäyttöistä (tai kuten tämän aamuisessa tapauksessa, eikertaakaankäyttöistä).

Nyt minä kyllä lähetän nuo valmistajalle.
Minä Reklamoin!

- * valitus loppu * -

Tuo on kyllä iloinen yllätys tässä murheenlaaksossa, pienet vastoinkäymiset eivät enää tunnu miltään (yleensä, tämänpäiväinen on se poikkeus joka vahvistaa säännön ja muita latteuksia). Työongelmat eivät enää hetkauta, työni teen mutta ongelmat eivät rassaa. En menetä työasioiden vuoksi yöunia, viikonloppuisin en mieti että ehtiikö se ja se työjuttu ja muistinko sitä sun tätä. Ei tunnu missään.

Jos isännän kanssa tulee kinaa ja korotettua ääntä, ne selviävät nopeammin, en enää haudo asioita sisälläni vaan päästelen ulos mikä painaa (yleensä) ja asiat ratkeavat. Ei sitä jaksa pienistä asioista kauaa tapella sellaisen kanssa joka on saman kokenut kuin sinä, sen pienen arkun laskeminen hautaan kummasti yhdistää, ainakin meitä.

Ajanlaskun alku

Sitä muistaa kaikenlaista, toiset muistot ovat sumuisia aavistuksia ja toiset ovat kirkkaita kuin eilinen päivä. Muistoja yhtä kaikki. Nenä muistaa, keho muistaa, korvat muistavat.. Kun poika syntyi, osa muistoista on muuttunut utuisiksi aavistuksiksi mutta toiset asiat muistan lopun ikäni.

Kätilö pyysi minut tutkimuspöydälle, käyrää ottamaan. Kampesin itseni sängylle naureskellen kömpelyyttäni. Mahan pohjassa vähän kutitti, kohta synnytys olisi täydessä käynnissä. Kätilö laittoi vyön mahani ympärille ja yritti etsiä sopivaa kohtaa. "Taitaa olla piilossa", kommentoin. Kuului jonkinlainen syke, "oliko se tuo?" Kätilö pyysi anteeksi ja lähti hakemaan ultraa, en osannut olla huolissani vielä. Kätilö toi ultran ja muutama muukin henkilö saapui tutkimushuoneeseen. Hän asetti anturin vatsalleni ja käänteli, tiirailin ruutua silmä kovana mutta en nähnyt sykettä. Kätilö sammutti koneen ja sanoi huolettomasti laitteen olevan vanha, mennään uudempaan laitteeseen. Tässä vaiheessa tömähti suuri musta kivi keskelle vatsaani ja kurkkuani kuristi. Mitä tässä oikein tapahtuu? Jotenkin tuntuu että katson tätä kaikkea ulkopuolelta. Minut kiidätettiin viereiseen tutkimushuoneeseen sängyn päällä, siellä oli vielä enemmän ihmisiä.. Siellä oli myös lääkäri jolle kätilö kertoi mitä on meneillään, en kuule tarkasti. Pyytävät minua tutkimuspöydälle. Nousen ylös, lääkäri ultraa, ei täällä enää sykettä näy. Mieleni nyrjähtää, on miljoona vuotta kestävä hiljainen hetki, kun aika pysähtyy sekunniksi, alan huutamaan, itkemään, ja samalla kuulen itseni ulkopuolelta kuinka mieheni itkee ja kiertää kätensä ympärilleni. Itkemme lohduttomasti ja pitkään, henkilökunta katselee ympärillä.

Tuosta se alkoi.
Tämä uusi, mustansurkea elämä.

Tähän hätään

Kuvia kun en muuta keksi.

Näitä oon värkkäilly pikatikkinä tässä pari päivää:


Noi on niitä sosialisoituja näytekankaita, yksi pitäis vielä tehdä, mutta kun ei ole samaa kangasta enää niin kuva tulee tässä vaiheessa. Pesin nimittäin mun ikivanhoja (ainaskin seitsemän vuotta) muovisia ulkokalusteita.. Isännän painepesurilla. Tuli muuten hohtavan puhdasta - lähti pinnasta muovia parimilliä mäkeen.. Oli pakko keksiä joku juttu että viikonloppuna ei esikoisen synttärivieraat revi sukkahousujaan tahi muita vaatekappaleitaan..

Ja vähän todistusaineistoa kun on tullut höpöteltyä lapsuudesta maalla:


Kukas se siellä? Minä minä! Ja kylvökone on istuimena.
On mulla hienot haalarit.

Jos jotain vaikka näin

Tälläisiä pähkäilin..


Mallia olen ottanut useammasta eri lähteestä, eniten apua sain DMC:n sivuilta.
Tuota pitää ehkä vähäsen vielä muuttaa..

Äitin jos toisenkin kertomaa

Pyöräilin tänään sateessa töihin ja päädyin muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kesiä. Sitä muistaa jostain syystä aika runsaasti erilaisia vesisateita, ukkosia ja sateen jälkeisiä tunnelmahetkiä, paljon enemmän on muistoja sateesta kuin muistoja siitä miltä auringonpaiste tuntui.

Kun sade naputteli pyöräilykypärääni (pitäkäähän ystävät aina pyöräilykypärää), niin mieleeni tuli elävästi ne kesätyöpäivät kun satoi, seisoin ulkona sadevaatteissa -kauppa käy kehnosti sateella- ja kuuntelin sateen ropinaa sadetakkiini. Sielu lepää tuollaisissa hetkissä, jos vain on muistanut pukeutua riittävästi, ajatus saa vaeltaa vapaasti kun sade rummuttaa omaa rytmiään.

Muistelin myös, kuinka paljon pidin ukkosenilmasta lapsena: kun alkoi jyrisemään, vedimme isoveljen kanssa saappaat jalkaan ja ulos. Äitini kertoman mukaan näky oli hieman aavemainen, kun kaksi pellavapäätä seisovat multakummun päällä salamointia katsomassa, vaaleat hiukset sähköstä pystyssä.

Onnekseni en ole kuitenkaan sen lähemmin salamaan tutustunut, kaukaa vain ihaillut ja kauhistellut. Toki syntymäkotimme päältä ukkosmyrskyt usein kulkivat, salamat eivät vain sattuneet kovin lähelle iskemään. Äitini kertoi joskus, että heillä oli tullut pallosalama kerran sisälle silloin kun hän oli lapsi.

Sateen jälkeinen tuoksu, tiedättehän kaikki sen? Sade raikastaa ja kaikki tuoksut tuntuvat niin raikkailta. Paras hetki sateen jälkeen on juhannuksena, kun koivut tuoksuvat vahvasti ja itsekin on saunan puhdas.

Maatilalla kun olen kasvanut, sade on aina ollut sekä ystävä että vihollinen. Heiniä tehdessä piti saada heinät kaadettua just sopivalla hetkellä, ja voi kun sitä kyttäiltiin sitä sadetta. Ehtiikö paalaamaan, ehtiikö hakemaan kuivat latoon. Joskus tuli niin kiire saada kasattua heinäpaalit toisiaan vasten etteivät kastu kokonaan.. Nyt en toki puhu mistään elefantinmunista vaan niistä tiilenmuotoisista joita jaksoi itse heitellä kärryille, mutta eipä löytynyt kuvaa netistä kun haeskelin..

Muistorikas säätila, etten sanoisi.

Rakkaudesta se hevonenkin

Kaksi päivää sitten kirjoitin: Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei ikinä kuole. Aloin sitten viime yönä miettimään rakkautta ja lapsiani.

Joku joskus sanoi, että jokaiselle lapselle perustetaan oma rakkaustili, jonne talletetaan rajaton määrä rakkautta. Jokaiselle lapselle omansa. Tuo siis tarkoittaa käytännössä sitä, että seuraavat lapset eivät vähennä rakkautta mitä tunnen aiemmin syntyneitä kohtaan. Jokaista lastani rakastan siis erikseen ja ainutlaatuisesti ja rajattomasti. Mutta kuitenkin rakkauteni on hieman erilaista.. Esikoista kohtaan tuntemani rakkaus on vaihtelevaa, vivahderikasta, alati kasvavaa, muuttuvaa, värikästä, ihan kuten esikoinenkin on. Edesmennyttä Poikaani rakastan myös rajattomasti, mutta se rakkaus on tasaisempaa, rauhallista sekä myös kaihoisaa.

Tulipa pohdittua myös keitä kaikkia muita rakastan ja millaisia ne tunteet ovat, ystäviäni, miestäni, äitiäni. Rajattomasti rakkautta eri muodoissaan.

Rakkaudesta ruokapöytään:
Meilläpäs on tänään ihan kotimaisia uusiaperunoita! Ei toki omasta maasta, mutta naapurikylän kaupasta. Nam! Kesän ensimmäiset uudetperunat, parhaimmillaan voin, aromatin ja sipulisilakoiden kanssa. Ja tästä saa vapaasti väitellä, sillä paljon helpompi on makuasioista väitellä kuin tosiasioista.

Kasvimaapäivitystä

Sipulit ovat hyvässä vauhdissa, melkein kymmenensenttimetrisiä varsia ja joka rivissä, yllättävästi herneetkin olivat kasvaneet aika hienosti, odottamatonta. Ja vaikka perunoiden istuttamisesta ei ole niin kauaa, niin yksi varsi näkyi jo mullan alta! Upeaa! Mutta sitten porkkanat, niitä ei näkynyt ainoatakaan, nolla kappaletta, ei yhden yhtään, tyhjältä näytti (jos ei rikkaruohoja lasketa). Nähtävästi meikäläisen porkkanat kaipaisivat lähempää tuttavuutta ja enemmän sympatiaa, tai ainakin kastelemista. Sademäärät eivät taida riittää ja kasteluletkun etäisyydellä eivät ole.

Niin, ei muuten tälläkään kerralla kameraa mukana..

Ikuista

Def Leppardin toissapäiväinen keikka on ollut minulle pieni kirkas tähti synkällä mustalla taivaalla.

Kun kuulin maaliskuun alussa että ovat tulossa Suomeen, oli vähän kahtiajakautuneet fiilikset, toisaalta ilo siitä että kyseinen bändi on tulossa vihdoin uudelleen kuuloetäisyydelle ja toisaalta Pojan kuolemasta oli niin vähän aikaa että tuntui etten voisi ikinä olla iloinen mistään. Että ole nyt siinä sitten iloinen kun olet sydäntäsi myöden surullinen.

Podin myös huonoa omaatuntoa, enhän minä olisi menossa keikalle jos Poika olisi elossa. Isäntä onneksi sanoi hyvin painavin äänensävyin että kyllä olisit, Poika olisi kulkenut mukana ja olisi viettänyt illan isänsä kanssa (ja esikoinen olisi ollut kummiensa luona yökylässä niinkuin nyt olikin). Kun joku toinen sanoi tuon, se antoi minulle täyden vapauden nauttia illasta.

Nyt mietinkin että mitä nyt, mihin nyt suuntaan katseeni? Mikä on se valopilkku johon tähdätessä jaksaa syvemmätkin suot? Koska niitä tulee, syviä suonsilmäkkeitä, vaikka kuinka yrittäisi pitkospuilla tasapainoilla. Suru on aaltoliikettä, toisinaan tuntuu jo ihan hyvältä, ja toisinaan tipahdan ja syvälle. Toiveena on, että jossain vaiheessa elämää tämä aaltoilu olisi hieman laimeampaa, hillitympää, vaikka lainehdintaa yhtä kaikki.

Tätä eivät kaikki tajua, parhaiten ehkä tämän ymmärtävät saman kokeneet, tämä suru kestää koko elämän. Ei ole määräaikaa johon mennessä surut on surettu, vuoden kuluttuakin makaa edelleen toinen lapseni haudassa, kymmenen vuoden kuluttua hän kuuluu edelleen tämän perheen lapsilukuun. Poika ei katoa mihinkään vaikka onkin kuollut, hän on nyt ja hän tulee aina olemaan tämän perheen toinen lapsi. Ja kun näin on, tulen suremaan häntä lopun ikäni.

Näin taannoin hautausmaalla käydessäni lasten hautoja, joista osa hoitamattomia, synnyin- ja kuolinajat olivat 1960 - 1990 väliltä jostain. Minulle tuli valtava suru, pelkäsin että minä unohtaisin Poikani joskus! Kammottava, hirvittävä ajatus. Ystäväni lohdutti kuitenkin, vaikka vanhemmat ovat ehkä unohtaneet haudan, lasta eivät koskaan. Kaunis, lohduttava ajatus.

Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei ikinä kuole.

I'm not f-f-f-foolin'

Olin minä siellä.


Paita piti tietenkin ostaa, vuonna 1993 olin yläastelainen ja köyhä kuin kirkonrotta, ei silloin voinut ajatellakaan mitään paidan ostamista. Pohdittiin kaverin kanssa, että mistähän me silloin revittiin rahat niihin lippuihin?

Tulipa matkalla puikoteltua toista kämmekästäkin vähän, mutta vain vähän. Autossa on vähän kehnohko neuloa, tulee matkapahoinvointia (juna voittaa tässä auton 5-0).

Do you wanna get rocked?

Mua ei kertakaikkisesti saisi päästää lankakauppaan itsekseni, varsinkin jos siellä on alennusmyynti..


Mä lähdin vain hakemaan ristipistolankoja ja kangasta haaveitani varten. Ja nuo langat suorastaan hyppäsivät matkaan euron ja kahden euron kerähintaan.

Sitten asiasta asianpätkään:
Nyt lähdemme kohti Helsinkiä, Helsingin jäähallia ja Def Leppardin konserttia!
Def Leppard on yksi suosikkiyhtyeistäni jo hurjasta teini-iästä lähtien, olimme viimeksi ja menemme nyt.

Tahtoo tehdä

Sitä innostuu helposti kaikenlaisesta. Nyt on ihan pakko päästä tekemään ristipistotyö! Juu tiedän, mulla on kaappi puolitäynnä puolivalmiita ja pää täynnä suunnitelmia, mutta silti, aina sopii yksi haave lisää.
Sellainen vähän tuonne Itä-Eurooppaan päin viittaava kuvio olisi kiva, sitä voisi tehdä vaikka käspaikan?

Pitää pohtia tarkemmin joskus.

Aurinko paistaa ja vettä sattaaa

Muistatteko vielä kun listasin varmoja konsteja? No nähtävästi eilinen matonpesu on yksi varma keino saada yöksi ukkosta ja rankkasade. Vaikka niin lupailivat kaunista. Saa nähdä kauanko kuivaminen kestää, niin mielelläni kuitenkin kuivattaisin ulkosalla. Sisäkuivatettujen mattojen tuoksu ei vedä vertoja ulkonakuivatetun raikkaudelle..

Näin kun lomat ovat ovella, niin sitä voisi vaikkapa pohtia loman ja parisuhteen yhteensopivuutta. Iltalehden teettämän kyselyn mukaan sekä seksi että riidat lisääntyvät lomien aikana. Tulista vaakamamboa? Nojaa, kyllähän sitä varmasti ihmiset riitelevät jos arkena yrittävät parhaansa mukaan vältellä toisiaan ja sitten viettävätkin neljä viikkoa samassa paikassa saman henkilön kanssa. Ja toki jos toinen odottaa lomalta aktiivista remontointiaikaa ja toinen haaveilee lorvimisesta ovat yhteentörmäykset todennäköisiä, tästä löytyy kirjoitus myös Ellit-sivustolla.

Meillä on onneksi isännän kanssa toistaiseksi sopinut hyvin lomilla ajatukset yhteen. Jos olemme olleet maailmalla, on asenne ollut "me ja muut". Ei sitä ainoan tutun kanssa ole ruvennut riitelemään, vaikka joskus ei ole niin kauhean kiva ole ollut kylmässä teltassa aamuviideltä kun linnut karjuvat, isäntä kuorsaa ja minä valvon.. Mies kyllä nukkuu ihan missä vain ja nukahtaa hyvin helposti olosuhteissa kuin olosuhteissa, lienee armeijan peruja? Olen nähnyt kuvan, jossa varusmies vetelee hirsiä kolmen riviin asetetun jakkaran päällä. Eikä ollut mikään lavastettu juttu.

Meillä tuoksuu mäntysuopa

Innostuin pesemään pari mattoa (ovat odottaneet kyseistä innostusta jo vuoden varastossa). Nyt tuoksuu joka paikka sitten mäntysuovalle. Tai ehkä vain mun kädet ja ne kulkee tuossa nenän alla joka paikkaan. Tulipa tehtyä. Olen suorastaan ylpeä itsestäni! Kuntoilusta kävi sekin, mutta Def Leppardin uusinta kuunnellen kuntoilusta tuli nautintoa.

Piipahdettiin tänään Pojan haudallakin koko perhe, pyöräillen. Oli rauhallinen ja kaunis tunnelma hautausmaalla. Ilokseni huomasin (jos nyt hautausmaalla mitenkään voi iloita), että joku oli tuonut kukkia Pojan haudalle. Joku muukin vielä muistaa kuin me! Lämmitti sydäntä. Nurmikkokin pikkuhiljaa alkaa itämään, tai ainakin jotain vihreetä näytti puskevan. Kohta voisi suunnitella muitakin kukkia, orvokit vielä edelleen kuitenkin kukkivat täydellä vauhdilla ja tuuheasti - orvokeilla kun on taipumusta vähän venähtää. Olen vielä kahden vaiheilla, jätänkö orvokit vaikka vien uusiakin kukkia vai tuonko pois..