Def Leppardin toissapäiväinen keikka on ollut minulle pieni kirkas tähti synkällä mustalla taivaalla.
Kun kuulin maaliskuun alussa että ovat tulossa Suomeen, oli vähän kahtiajakautuneet fiilikset, toisaalta ilo siitä että kyseinen bändi on tulossa vihdoin uudelleen kuuloetäisyydelle ja toisaalta Pojan kuolemasta oli niin vähän aikaa että tuntui etten voisi ikinä olla iloinen mistään. Että ole nyt siinä sitten iloinen kun olet sydäntäsi myöden surullinen.
Podin myös huonoa omaatuntoa, enhän minä olisi menossa keikalle jos Poika olisi elossa. Isäntä onneksi sanoi hyvin painavin äänensävyin että kyllä olisit, Poika olisi kulkenut mukana ja olisi viettänyt illan isänsä kanssa (ja esikoinen olisi ollut kummiensa luona yökylässä niinkuin nyt olikin). Kun joku toinen sanoi tuon, se antoi minulle täyden vapauden nauttia illasta.
Nyt mietinkin että mitä nyt, mihin nyt suuntaan katseeni? Mikä on se valopilkku johon tähdätessä jaksaa syvemmätkin suot? Koska niitä tulee, syviä suonsilmäkkeitä, vaikka kuinka yrittäisi pitkospuilla tasapainoilla. Suru on aaltoliikettä, toisinaan tuntuu jo ihan hyvältä, ja toisinaan tipahdan ja syvälle. Toiveena on, että jossain vaiheessa elämää tämä aaltoilu olisi hieman laimeampaa, hillitympää, vaikka lainehdintaa yhtä kaikki.
Tätä eivät kaikki tajua, parhaiten ehkä tämän ymmärtävät saman kokeneet, tämä suru kestää koko elämän. Ei ole määräaikaa johon mennessä surut on surettu, vuoden kuluttuakin makaa edelleen toinen lapseni haudassa, kymmenen vuoden kuluttua hän kuuluu edelleen tämän perheen lapsilukuun. Poika ei katoa mihinkään vaikka onkin kuollut, hän on nyt ja hän tulee aina olemaan tämän perheen toinen lapsi. Ja kun näin on, tulen suremaan häntä lopun ikäni.
Näin taannoin hautausmaalla käydessäni lasten hautoja, joista osa hoitamattomia, synnyin- ja kuolinajat olivat 1960 - 1990 väliltä jostain. Minulle tuli valtava suru, pelkäsin että minä unohtaisin Poikani joskus! Kammottava, hirvittävä ajatus. Ystäväni lohdutti kuitenkin, vaikka vanhemmat ovat ehkä unohtaneet haudan, lasta eivät koskaan. Kaunis, lohduttava ajatus.
Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei ikinä kuole.
4 kommenttia:
Tuo on ihan totta, ei hoitamaton hauta tarkoita unohtamista. Ihmiset muuttavat joskus eri paikkakunnalle, ja ehkä ajattelevat joissain tapauksissa ja ajan kuluttua, että se on vain paikka. Monet sukulaisistani lepäävät kaukana täältä, eikä heidän hautojaan käy kukaan hoitamassa. Silti he ovat muistoissani läsnä :).
Aivan totta.
Mutta sitähän voi sitten vaikka seurakunnan palkata hautaa hoitamaan. Meillä kun on isännän kanssa paikat Pojan vierestä, niin toivottavasti esikoinen sitten joskus hoitaa meillekin kukkia..
Siihen menee yllättävän pitkä aika, että pystyy surun keskellä antamaan itselleen luvan jostain iloitsemiseen, nauttimisesta puhumattakaan. Ei sen kieltämisestä kuitenkaan mitään hyötyä ole, sen tajuaa myöhemmin.
Niin, löysin tänne kutakuinkin sattumalta, kun törmäsin omasta blogista tuttuun nimimerkkiin. Taidan käydä toistekin, vaikka käsitöistä en juuri mitään ymmärräkään...
Mukava kun Jani piipahdit. Saa täällä käydä ilman kiinnostusta käsitöihinkin, ne kun ovat vain sivuroolissa tässä blogissa. Omassa aallossaan (mahdan olla kausiluonteinen henkilö?).
Lähetä kommentti