lauantai 31. toukokuuta 2008

Puolivalmis

Kirjaimellisesti.
Eli toinen tehty.

Peukalo olisi saanut olla hieman pienempi elikkäs kapeampi, yksi tai kaksi silmukkaa, muuten koko passeli.


Kuten huomaatte, kuvioon tuli pieni lisäys suunnitelmaan verrattuna. Mun mallikuvio oli aavistuksen liian pieni sekin. En viitsinyt sitten koko tekelettä purkaa, tein tuollaisen pikaratkaisun. Nyt ei kyllä alkuperäinen ajatus jatkuvasta kuviosta toimi.


Lankana Novitan Aino, eli niitä taannoin hamstraamiani alelankoja. Puikot 5, suunnitelma pääosin oma, mallia malliin otin Pohjanneito-neuletakista ja apua peukalokiilaan sain palmikkaista.

Listaa listaa listaa

Herätys oli aamu viideltä... Joku naputteli naapurin ikkunaan ja huuteli HERÄÄ säännöllisin väliajoin. Jep. Pääsivät sisään kuuden maissa kun naapuri tuli kotiin (näin oletan kun kuulin auton, ovi kävi ja meteli lakkasi). Ja enhän sitten enää siitä unta saanut. Jippii.

No, siitä sitten pirteähkönä salille, mätkin nyrkkeilysäkkiäkin huolia vailla kunnes tuli mieleen että miltäköhän näyttävät meikäläisen rystyset sitten siellä juhlissa (mullamitäänhanskojaole). Kuntosalilta kauppaan, kaupasta kotiin noutamaan esikoista, esikoisen kanssa passikuvaan, sieltä kotiin lämmittämään saunaa, laittamaan ruokaa, syömisen jälkeen saunaan ja sitten esikoinen päikkäreille - ja niinpäs näyttää koisivan tuolla isäntäkin. Huh, tulee aivan hiki kun tuota listaa katsoo.. Eikun mähän olin siellä saunassa äsken.

Tuo esikoinen tarvitsee passikuvia passiin, lentokoneeseen kun ei taida päästä ilman. Mutta mietin vaan, 10 vuoden passi on se edullisin vaihtoehto, kelpaakohan 11 vuotiaalle passi jossa on kuva hänestä vähän alle kaksi vuotiaana?

Joo..
Nyt pienen pieni hetki itselle, vähän nettiä, kupillinen Rooibos teetä (luin juuri jostain, että Rooibos pitää ihon joustavana ja nuorekkaana! Luonnon oma kasvojenkohotus), ehkä hieman perinteisen kirjeen kirjoittamista tai kirjan lukemista.

Sitten pitääkin ryhtyä pakkaamaan:
- lahja
- käsityö
- kamera
- vaihtovaatteet esikoiselle (niitä tarvii jos niitä ei ole. Murphyn laki)
- ja muuta mahdollista

Joo.
Sellaista tänne.
*kiittää ja kumartaa*

perjantai 30. toukokuuta 2008

Saivar saivar

Viimeaikoina olen löytänyt itseni saivartelemasta.
Ja sen sijaan että olisin ihmetellyt tätä piirrettä itsessäni, aloin pohtimaan sanan saivarrella merkitystä, kirjaimia ja mistähän mahtaa tulla.

Saivare on päätäi, ja ei mitenkään liity saivarteluun, kunhan on vain lähestulkoon sama sana. Toinen joka muuten kuullostaa suht samalta kuin saivarrella on askarrella, paljon fiksumpaa touhua.

Saivarrella on sanakirjan mukaan englanniksi joko split hairs, tai be pedantic. Mutta mielestäni jos olen pedanttinen olen turhantarkka ja se kattaa kaikki mitä teen, kun taas jos saivartelen, niin se on ihan jotain muuta. Ja tästä ei saivarrella..

Saivartelut sikseen.

Huomenna olisi yhdet yo-juhlat, eikä lahjaa tietenkään vielä.. Ai miten niin viimetipassa? Huomenaamullakin hyvin vielä ehtii. Mietin, että voisikohan sinne lahjan joukkoon sujauttaa sen toisen vapaahuovutetun huivin.. Niin ja jotain muuta. Käsintehtyä on aina hauska saada, jos ei muuten lämmitä niin naurattaa ainakin mahanpojia myöten.

torstai 29. toukokuuta 2008

Inhimillinen kosketus

Kolme naista sosiaalitiloissa.
Nainen A: Niin sä olitkin pitkään hoitovapaalla
Nainen B: Ei, kyllä mä olin syksyllä välillä töissä, olin tuossa tammikuusta toukokuuhun äitiyslomalla.
Nainen A: Siis mitä? Et sä sitten kauaa ollu.
Nainen B: En, kuolleen lapsen vanhemmat ei saa vanhempainvapaata (ja purskahtaa hiljaiseen itkuun)
Nainen A: Ai kauhea, emmätienny, voi kamala. Mä en oikeasti tienny.
Nainen C on hiljaa ja koskettaa kädellään B:n selkää

Sen verran tunnustan, että minä olin Nainen B..
Arvatkaapas kumman käytös lohdutti minua enemmän, A:n vakuuttelu siitä että hän ei tiennyt vai C:n kosketus?
Tietenkin C:n kosketus.

Joten pieni oppitunti heille jotka kohtaavat yllättäen surevan ihmisen jota on elämä potkinut päähän..
- älä vakuuta tietämättömyyttäsi, kyllä minä tiedän ettet sinä voinut tietää
- älä kiellä tapahtunutta, kyllä, se on kamalaa ja kyllä näin on jo käynyt
- älä ryhdy kertomaan omasta surustasi liittyen lemmikkeihin, vaikka sinä saatat surra koiraasi kuten perheenjäsentäsi, minä en voi lastani verrata koiraan
- jos sinulla ei ole mitään sanoja, se ei haittaa
- ole luonnollinen
- usein kosketus on paras lohdutus, halaa, jos se ei tule sinulta luonnostaan, kosketa

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Uusintaa

Piti tehdä toinenkin kun ensimmäinen sujui niin näppärästi.


Laitoin tällä kerralla vähän enemmän pohjalankoja, vieläkin enemmän ehkä olisi voinut laittaa.


Väreistä tykkäsin tässäkin, tummanruskea sopii jotenkin vaaleanpunaisen kanssa. Toistaiseksi saa kyllä nyt jäädä tämä, tehdään jotain muuta välillä.

Junat kulkee muuten näin kesäaikaan niin nopsasti ettei siinä ehdi valmista juurikaan saada. Vasta ensimmäisen kämmekkään peukalokiilassa. Hidasta hidasta.

Nyt pitäisi lähteä kauppaan.

tiistai 27. toukokuuta 2008

No hupsista osa 2

Voi huoh.
Mulla lähtee mopo lapasesta säännöllisin väliajoin myös nähtävästi lankojen kanssa.


Olivat tarjouksessa Tapiolla. Vaarallista puuhaa käydä muuten vain surffailemassa, muka ihan vain katselemassa, sitten käy noin.
Garnstudiolta vielä löytyi monen monta ohjetta jotka houkutti.. Niinpä niin.

*huokaus*

Vähän jotain

Tein eilen suunnitelmia.


Tuosta nyt pitäisi värkkäillä sitten kämmekkäät.
Ohjeesta puuttuu palmikoiden suunnat, ne piirsin käsin kun en tuolla ohjelmalla keksinyt sopivaa tapaa värkkäillä.. Huomenna olisi tarkoitus junassa käyttää matka-aika hyödyksi.

Ei mulla muuta.

maanantai 26. toukokuuta 2008

Vaiettu totuus

Kohtukuolema, se on minulle kirosana, se on minulle arkipäivää. Ajatus, että täysiaikainen, terve lapsi voi kuolla kohtuun ilman syytä, oli täysin mahdoton ennen Poikamme syntymää. Ja muutenkin, kuvittelin että kohtukuolema on niin harvinainen, ettei se nyt meille voi sattua.

Suomessa kuolee lähes kolmesataa lasta perinataalisesti (Perinataalikuolleisuus = kuolleena syntyneiden ja ensimmäisen elinviikon aikana kuolleiden määrä tuhatta (kuolleena + elävänä) syntynyttä lasta kohti). Stakesin mukaan vuonna 2006 perinataalikuolleisuus oli 4,8 lasta tuhatta syntynyttä kohden. Suomessa syntyi kyseisenä vuonna 58840 lasta, joten silloin tämä sama harvinaisuus sattui hieman alle kolmellesadalle. Liikenteessä samana vuonna kuoli yhteensä 336 ihmistä, mutta sehän ei toki ole harvinaista.

Ei näistä puhuta, ei kukaan aloita kahvikeskustelua että kylläpä on nätti päivä ja ai niin joo, pari vuotta sitten meidän kolmas lapsi syntyi kuolleena. Vasta kun elämä lyö lekalla päähän, tulee vastaan kohtalotovereita. Minulle on eräs asiakas kertonut että hän on esikoisensa aikanaan haudannut, isännän työkaverille on käynyt samoin, ja toisen työkaverin siskolla on sama taakka kannettavanaan. Kohtukuolema on vaiettu suru, ei siitä keskustella.

Kuolema on tabu.
Suomessa vain vanhat kuolevat ja hekin piilossa sairaalassa.
HYS!


Ajatelkaapas nyt, syntyminen ja kuoleminen ovat ainoita asioita mitä kaikki tekevät (ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä), ja silti kuolema on se mistä ei puhuta, se mikä ei ole enää luonnollista. Se on asia mitä pelätään, kavahdetaan, piilotetaan ja yritetään kaikin keinoin välttää.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

HAH!

Kyllä vain muistin oikein!
Oheinen kuva löytyi arkistoista (lue: kaapinpohjalta jostain kirjekuoresta. Pitäisi oikeasti joskus järjestellä vanhoja kuvia), ilmeisesti tässä vaiheessa menossa jo lihtaaminen. Luulen näin, varmaksi en sano..


Kertoman mukaan tämä oli Keskustanaisten paikallisjaoston järjestämä tempaus, jossa loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin pellavia.

Minä olen tuossa etualalla, nätti punainen mekko yllä - pellavapää vielä tuolloin itsekin.

perjantai 23. toukokuuta 2008

Testailuja ja lukemista

Täytyihän munkin (tai oikeastaan minä ja esikoinen yhdessä värkkäiltiin) kun kerran kaikki muutkin:


Tuloksesta päätellen olisi hieman voinut laittaa pohjalankaa enemmän, värityksestä tykkäsin kyllä.


Ja hieman taiteellisesti tunnelmaversiona


Sitten lähti mopo käsistä kirpputorilla, kun oli vielä kirjakirpputori. On tuossa kaksi kirjaa isännällekin, Tyhmyyden ensyklopedia ja Jokamiehen maailmanhistoria (tuo lienee ensimmäinen kirja minkä Kaari Utrio on lukenut!). Loput onkin sitten meikäläisen.. Vielä jos olisi ollut käsityökirjoja, mutta ihan niin hyvää tuuria ei suotu.

torstai 22. toukokuuta 2008

Ilmojen halki vie lentäjän tie

Vihdoin löytyi tapa tehdä jotain langasta ilman koukkua tai puikkoja - niitä kun en voi koneeseen viedä nykyisillä säännöillä. Eli sormineulottua pötköä:


Ohje löytyy esimerkiksi täältä.

Tuo on vasta ensimmäinen harjoitelma, ei ehkä paras lanka tuohon, joku efektilanka lienee parempi. Ja vielä pitäisi keksiä mitä siitä tehdä, huivi lienee yksinkertaisin ajatus. Ideoita otan vastaan.

Toinen vaihtoehto olisi sormivirkkaus. Mutta virkata en osaa kuin ainoastaan ketjusilmukoita sormin, ja niitäkään naruja ei äärettömästi tarvitse..

Tämmöisiä täällä tänään

Puoliksi tehty

Mulla on pää täynnä suunnitelmia, erilaisia kesäkasseja siitä samasta kangaspinosta, kämmekkäitä, esikoiselle yövillavaippahousut - muuten alkaakin olemaan jo päiväkuiva, itselleni haluaisin boleron tyyppisen jutun (mustan, yllätys yllätys) ja nyt olen vielä suunnitellut hametta, jossa on tylliä ja kaikkea kivaa. Pää on ihan täynnä ajatuksia, suunnittelen jopa jo joulukortteja, mutta ainoa mikä on kortilla on käytännössä aika. Pitänee varmaan ottaa vähän lomaa että ehtii harrastamaan.. Ja kyse ei ole siitä, etteikö olisi tekeillä mitään, nytkin on kaksi neuletta kesken, esikoiselle neuletakki (ei kiirettä, kunhan syksyksi ehtii) ja pöytäliina.

Läpi elämäni meikäläisellä on aina ollut reilusti enemmän suunnitelmia kuin mitä käytäntöä, haihattelija? Taivaanrannanmaalari? Ehkä pitäisi ryhtyä vaatesuunnittelijaksi, kyllä tässäkin iässä vielä ehtii uudelleen kouluttautumaan. Mutta ymmärtääkseni vaatesuunnittelijoidenkin täytyy joskus toteuttaa suunnitelmiaan, pelkkä haaveilu ei taida siihenkään riittää. Ajatelkaas kun olisi ihana ammatti, joka koostuisi vain ja ainoastaan haaveilusta..

Tuo toteutus on aina ollut se kompastuskivi. Jos ei ole jäänyt kesken, on lopputulos ollut jokseenkin arveluttava. Oma isoäitini aikoinaan opetti meikäläisenkin neulomaan, ja mitenkäs muuten kun patalappua vääntämään ainaoikealla. Puikkoja opin käyttämään (muistaakseni) aika helposti. Sitten huomasin sellaisen seikan, että mitä suurempia silmukoita > sitä nopeammin tulee valmiiksi. Jep. Neronleimahdus. Koko ajan kasvoivat silmukat, kunnes eräällä kierroksella olikin sitten ainakin kolmen senttimetrin pituisia silmukoita.. En muista kuinka paljon mammaani nauratti, mutta minua varmaankaan ei kun purkuun meni. Tulipa opittua läksy.
Muistan vieläkin minkä värinen kyseinen patalappu oli, sininen.. Kaikkea sitä mieleen jää.

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Pysyviä muistoja

Pojan hautakivi on tulossa tänään.

Pojalle suunnittelemani ja hankkimamme kivi on itseasiassa jo toinen kivi minkä hankinnassa olen ollut mukana elämäni aikana, ensimmäinen hautakivi johon minulla oli jonkinverran sananvaltaa oli isäni hautakivi. Siinä kun isälle hankkiessa minulla oli mielessä ettei äitin (oman äitini) rahoja saa tuhlata, niin nyt en ajatellut rahaa lainkaan. Isän kiveä mietimme myös sitä, että siihen pitää sopia äiti aikanaan, Pojan kivi on vain ja ainoastaan Pojan ja oma kivemme tulee aikanaan ottamaan Pojan kiven syliin (muuten kun emme enää voi).

Kun suunnittelimme Pojan kiveä, takaraivossa jomotti koko ajan tietoisuus siitä, että nyt on maailma mennyt raiteiltaan, elämme väärää todellisuutta: Ei vanhempien tule hankkia lapselleen hautakiveä vaan toisinpäin, ei näin. Mikä kieroutunut arpanoppalautapeli tuolla ylhäällä on meneillään kun joudumme elämään tällä tavalla. Väärässä maailmankaikkeuden lahkeessa, tietoisena siitä, että kuinka pitäisi olla oikein ja kehon joka solu huutaa että olet väärässä paikassa, ei näin.

Silloin kun suunnittelimme isällemme kiveä, mielessä oli ajatus, että se poikkeaa muista. Kivenä käytimme Mäntsälän punaista joka oli tuohon aikaan vielä suhteellisen harvinaista, ja tekstit olivat hopealla ja mustalla, kun kulta oli se suositumpi. Samanlainen ajatus on ollut nytkin, kivilajina Spektroliitti jota emme monessakaan kivessä ole vielä nähneet, ainakaan täällä päin, ja kuva on itsepiirtämäni enkeli, jota ei ole missään muualla, vielä ainakaan. Lieneekö tarve hankkia kivi jollaista ei muilla ole, oikeasti tarve antaa vainajalle jotain ikiomaa, ainutlaatuista. En tiedä, Pojalleni en ainakaan mitään muuta pysyvää juurikaan voi hankkia kuin hautakiven, siis hänelle itselleen. Voin toki istuttaa Pojan muistoksi esimerkiksi puun, mutta se olisi vain Pojan muistolle, ei Pojalle. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Laitan kuvan joku toinen päivä, kamera on nimittäin taas jossain hyvässä tallessa enkä saanut sitä aamulla mukaan. Tämä lienee meillä pysyvä asiain tila, kameran sijainti jossain muualla kuin missä pitäisi nimittäin..

tiistai 20. toukokuuta 2008

Suruna

Kylläpäs on hyvä, että Suomessa surun väri on musta, eikä esimerkiksi valkoinen tai harmaa. Koska tämän rouvan työsurupuku olisi nyt kauniin kahvipilkullinen valkoisella pohjalla, mustassa ei niin näy. Aamun kunniaksi onnistuin roiskaisemaan puoli kupillista kahvia käsilleni, papereille, kännykälle.. Kylläpäs alkoi aamu hienosti.

Väreistä, tai paremminkin väristä vielä jatkan.
Yritän mustalla vaatetuksella ilmentää suruani, kun enhän voi vollottaakaan koko aikaa. Nykyisin on vain tämä musta vaatetus kärsinyt hieman inflaatiota, musta kun on aina vähän väliä muodissa. Myönnän, itsekin pukeuduin teininä - kauan kauan sitten - mustiin stretcheihin, mustaan nahkarotsiin ja taisipa hyvänä päivänä olla vielä paitakin musta, ja hiukset. Myöhäissyntyinen punkkari tai jotain varmaankin.
Mutta nyt, en halua pukeutua muuhun kuin mustaan. Harmillisesti vain kaapista ei nykyisin löydy enää niin paljon mustaa että olisi kovin kattava vaatevarasto. Voi kamalaa, on suorastaan pitänyt käydä ostamassa uusia vaatteita, että saan kesäpuvustonkin oikeaa väriä.. Tuskaa tämä shoppailu (sarkastisesti naurahti hän).

Sitten eilisiin nautintoihin, eli suklaaseen:
Kiivaan makukilpailun voitti hevosenmitalla Fazerin tumma Maya! Chili toi mukavaa kitkeryyttä (hyvällä tavalla) suklaaseen, eli lisäsi suklaan arvoa. Tuo vadelma esimerkiksi teki suklaasta vain enemmän karkkisen, suklaa maistui ihan samalta miltä kyseisen firman tavallinenkin 70%-tumma suklaa..

maanantai 19. toukokuuta 2008

Kivusta nautintoon on matkaa?

Olinpas tänään ahkera kuluttaja ja käväisin ostamassa lisää mustaa kanttinauhaa, reilusti tällä kertaa, että varmasti riittää.

Ja huolehdinpa myös ruokakaupassa kansantalouden pyörittämisestä kävelemällä suklaa-ansaan:


Mitä ne kaikki nyt menivät tekemään tummansuklaan uutuusmakuja meidän markkinoille ja toinen vieläpä kahta erilaista (tuo linkki tosin vie Ruotsinpuolen sivuille jossa on vielä laajempi valikoima). Minä kun tykkään vaan tummasta suklaasta, niin nytpä tulee syötyä liikaa (varsinkin jos noi on herkkuja).

Huokaus ja nam sitten vaan.

Hyvää yötä piltit, nalle silmät sulkee

Me kaikki teemme sitä, toiset tekevät sitä useammin, toiset vain vähän, toiset kaipaavat sitä jatkuvasti, toiset pelkäävät sitä, kaikkien kuitenkin on sitä tehtävä..
Nukkuminen.
Minä ja mieheni olimme siitä onnekkaita, että saimme nukuttua Pojan kuoleman jälkeen, uni antoi lepohetken surusta, ajatukset saivat aikaa järjestyä ja keho sai tarvitsemansa tauon.

Eilen mennessäni sänkyyn pohdin miten unitapamme muuttuivat hetkiseksi hyvin tiiviiksi käpertymiseksi. Raskaana ollessani halusin isäntään hieman etäisyyttä, niin se oli esikoisenkin aikana. Oli niinsanotusti oma patteri mukana ja lämmin suurinpiirtein koko ajan, ja mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä tukalampaa nukkuminen oli..
Mutta sitten kun Poika oli syntynyt (ja kuollut, nämä kaksi kulkevat käsikädessä), en voinut kuvitellakaan nukkuvani missään muualla kuin käpertyneenä tiiviisti mieheni syliin. En uskaltanut mennä yksin nukkumaan, vaadin että hän tulee samaan aikaan nukkumaan kuin minä ja esikoinen, ja nukuimme niin tiiviinä rykelmänä kuin vain käytännössä oli mahdollista.
Nyt, kun Pojan kuolemasta on reilu kolme kuukautta, pystyn jo nukahtamaan yksin, vaikka mielelläni nukunkin isännän kainalossa, mutta yksin nukkumaan meneminen ei tunnu enää yksinäiseltä ja ahdistavalta. Eräs askel siis otettu tätä uutta tietä (uutta elämää).

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Voi helevata

Näin toisena perinteisenä kestokassisunnuntaina sain jälleen ompelukoneen esiin *aaltoja*, mutta meni vain hermot.. En taaskaan mitään kaavaa käyttänyt vaan suunnittelin itse, jossain olin aiemmin tällä viikolla nähnyt samantapaisen jota nyt sitten muistelin kangasta leikatessa. Tämä on nyt vähän pienempi kuin edellinen, käy kesäkassista..


Sisältä näyttää tältä, vuorina luonnonvärinen lakanakangas, taustalla omenapuun nuput jotka säästyivät pahimmilta yöpakkasilta.. Eli ehkä saamme ensi kesänä omenoitakin?


Mutta sitten.
Jos vain saisin valmiiksi asti.
*huokaus*
Ostin eilen sitä kanttinauhaa tasan kaksi metriä, tyhmä minä! Tottakai se loppuu kesken, noin 20 cm jäi uupumaan. Iesus.


Eikä siinä vielä kaikki, loppu jäi vähän rumasti ja huomasin sitten että pilkottipa sieltä alta siksakkaus, ainakin kahdestakin kohtaa. Uusiksi meni. Tuhatvuotinen käsi ja rapuja!


Kaappiin tuo menee kunnes saan aikaiseksi hankittua lisää kanttinauhaa ja kuinkahan kauan siinäkin kestää, kysyn minä vaan. Tunnettu lorvija ja asioidensiirtäjä kun tästäkin hankinnasta vastuussa. Mokomakin.. Noita keskeneräisiä riittää, oman äitini luona lienee vieläkin ala-asteella aloitettu essu joka ei vieläkään ole yhtään sen valmiimpi kuin, noh, monta monta vuotta sitten..

lauantai 17. toukokuuta 2008

Päiväkirjan sivuilta

Taas yksi kiireinen viikonlopun päivä pulkassa. Aamu meni salilla (jahka ensin olin ruokkinut itseni ja esikoisen, laittanut pyykkiä pyörimään ja astianpesukoneen laulamaan), sieltä suoraan kangaskauppaan hakemaan vuorikangasta ja kanttinauhaa (huomenna olisi tarkoitus ottaa ompelukone taas esiin, mutta siis vain ehkä), sitten nopsasti kotiin ja nälkäiselle kotiväelle syötävää. Esikoinen päiväunille, vähän keittiön järjestelyjä, jonkin verran liinan neulomista ja kirjan lukemista. Esikoisen herättyä nokosiltaan laitoin lisää pyykkiä koneeseen, pakkasin esikoisen autoon ja hautausmaalle. Seurakunta oli tehnyt kukkapenkit ja istuttanut kukat, vieläpä samaan sydämen muotoon mitä niitä äitienpäivänä yritin istuttaa.. Olivat työntekijät jopa esikoisen viemät muumihahmot järjestelleet siistiksi rykelmäksi posliinienkelin ympärille. Tulin jotenkin niin iloiseksi, ja surulliseksi. Miten voi kaksi eri tunnetta olla yhtäaikaa päällä ja niin vahvana?
Palatakseni asiaan, sieltä sitten pikapiipahdus kauppaan > evästä, ja sitten takaisin kotiin kun olin unohtanut laittaa sen pyykkikoneen päälle jonka latasin esikoisen herättyä.. Sen jälkeen sitten oli suunta sinne kasvimaalle jonne kylvimme taannoin löytämämme punapellavat! Ei muuten ollut vielä yhden ainoaa itua yhden ainoassa penkissä.. Mutta toisaalta, vasta viikko sitten tehtiin ylipäänsä yhtään mitään ja viime viikolla oli todella kylmä. Siinä kun heittelimme siemeniä peltoon, hoksasin että meikäläiseltä löytyy laatikollinen pellavansiemeniä keittiönkaapista, jotka ovat menneet vanhaksi mutta pois en ole saanut heitettyä. Ei nuokaan sitä pellavaa liene mistä vaatteita tehdään, mutta päätin siinä samassa että nakellaan ne maahan ensi viikolla. Linnuille sitten syötäväksi jos ei muuten.

Että sellainen päivä.
Päiväkirjaosuus päättyy tähän..

Pohdin tuossa iltapäivällä, että millainen äiti minä oikein olen, kun Poikani on ollut vasta kolme kuukautta kuolleena ja minä jo nauran, kerron vitsejä, hymyilen? Heti kun olin laukaissut tänään huvittavan kommentin jolla sain muut nauramaan ja itseäkin nauratti, niin iski huono omatunto, ei herttinen sentään tälläistä vielä. Kauanko suruaika kestää ja mitkä ovat sen tunnukset? En esimerkiksi pysty julkisesti pitämään muita kuin mustia vaatteita, haluan sillä huutaa maailmalle että
MINÄ SUREN VIELÄ!
Ja tiedänkin että tulen loppuelämäni ikävöimään ja kaipaamaan, en tosin tiedä mitä värimaulle tapahtuu vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, mutta suren kuitenkin jossain muodossa. Mutta saanko surressani myös nauraa, ajattelevatko ihmiset heti että tuo onkin jo päässyt yli.

Annan esimerkin. Eli Pojan kuolemasta Pojan hautajaisiin elimme aikamoisessa sumussa, mieli ei pystynyt asiaa käsittelemään ja oli paljon käytännön asiaa hoidettavana. Sitten tuli hautajaiset. Sen jälkeen tuli arki, jota emme enää osanneet elää. Ja sillä ensimmäisellä viikolla hautauksen jälkeen soittaa eräs sukulainen ja kertoo kuinka Maija Mallikas (nimi muutettu, toim.huom.) oli sanonut että me voimme jo paremmin. Jep. Niinhän se menee joo, ruumis mullanalle vaan ja unohtamaan. Sillä hetkellä puhelimessa menin täysin sanattomaksi ja minun oli pakko lopettaa keskustelu siihen, kiitos hei vaan. Pistin viestiä Maija Mallikkaalle ja painotin, että vaikka nyt opettelemmekin hautajaisten jälkeen uudelleen arkea, se EI tarkoita sitään että tuska olisi yhtään helpottanut, vaan tätä kannamme mukanamme elämämme loppuun asti, ja olisiko Maija niin ystävällinen eikä kertoisi väärää totuutta ihmisille kun en tälläisiä puheluja enää koskaan halua.

Eli tiedoksi vain kaikille, vaikka kirjoitan nokkoslätyistä, vaikka kasvatamme puutarhaa ja vaikka kirjoittaisin kuinka kevyeen tapaan hyvänsä. Minä en ole päässyt tästä yli, minä en ole lakannut suremasta Poikaani, minä en unohda, halua unohtaa enkä saa unohtaa. Suren ja rakastan Poikaani niin kauan kuin tulen elämään.
Piste.

perjantai 16. toukokuuta 2008

Kuvia ja huvia

Olen toheloinut viime ajat tämän Bloggerin kanssa ja en ole saanut ladattua kuvia laisinkaan koneelle. Ja ihan omaa syytä, juuri keksin jopa miten. No niin kuitenkin ongelma ratkesi ja tässä muutamia kuvallisia todisteita.

Meillä tosiaan oli niitä nokkoslättyjä, noi vihreet on niitä nokkosia lätyissä:


Ja kun käsityöt on kaikki kesken ja puikoilla, niin tässä jotain valmista, nuken mekko tosin on valmistunut jo alkuvuodesta.. Malli oli Moda-lehdestä 4/2007, virkattu jonkinkokoisella koukulla (ei enää hajuakaan millä) ja lanka Novitan Kotiväkeä.


Ja sitten kun juuri pääsin mussuttamasta ettei kirjoja ollut vielä näkynyt missään, niin voila:


Eli siinäpä varmaan arvaatte yhden (tai kaksi) lempikirjailijaani: Terry Pratchett ja J.R.R. Tolkien. Tosin onhan noita suosikkeja niin monen monta muutakin.. Agatha Christie, Stephen King, Neil Gaiman, Douglas Adams.. Tuosta listasta ehkä hieman paljastuu jo millaisesta kirjallisuudesta pidän, teoksen pitää olla luettava, viihdyttävä, nautittava, mukaansatempaava. Ja parhaimmat kirjat ovat uudelleen luettavissa, ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja, no ymmärrätte varmaan.

Terry Pratchett on myöskin, onnekseni, erittäin tuottelias kirjailija. Toisin kuin esimerkiksi kolme noista mainitsemastani, hän on sentään vielä hengissä kirjoittaakseen lisää.

Täytyy tunnustaa, olen yrittänyt, ihan oikeasti ja tekemisen asenteella, lukea Victor Hugon Kurjat.. Mutta en vain pystynyt.. Se oli kuin oikeusopinkirjan pänttäämistä, haukotus tuli kolmannessa lauseessa ja silmät alkoivat hyppimään sivulla. Yritin ihan tosissani, kun joskus päätin että klassikkoja pitää lukea.. Mutta ei niin ei.

Erakon haaveita eristäytymisestä

Jatketaanpa kasvien parissa. Löysimme nimittäin esikoisen kanssa eilen kaupasta pussillisen punapellavan siemeniä! Tuosta pellavasta ei taida vaatteita saati öljyä saada.. Mutta sinnepäin, pellavia on ilmeisesti jopa 500 eri lajia.
RihmastoWikistä löytyy jonkinverran tietoa (taisi olla vielä vähän vajaa tuo artikkeli).

Tämä on kuitenkin askel eteenpäin erääseen hiljaiseen, salaiseen haaveeseen.. Että voisin joskus tehdä jotain omista pellavista tehdystä kankaasta. Muistan nimittäin joskus lapsena olleeni isoäitini mukana kun tekivät jotain pellavista. En muista oliko kyseessä vain loukuttaminen vai joku pidempi projekti.. Muistikuvat hieman hataria tässä kohdassa. Voisin jossain vaiheessa penkoa vanhoja valokuviani jos vaikka löytyisi todistusaineistoa.

Mutta vielä tuosta haaveesta. Jos oikein laajasti ajattelen, haluaisin olla täysin omavarainen! Muutama lammas josta omat villat jotka voisi itse karstata ja kehrätä langaksi. Tähänkin liittyy muuten lapsuusmuisto, meillä oli lampaita kun olin pieni ja äitini keritsi ne kotona ja joskus olen villaa karstannutkin itse! Voi se tuoksu.. Joskus kun käsiin sattuu luonnonvärinen hahtuvakiekko niin se tuoksu vie mennessään..

Ja jatketaan vielä omavaraisuushaavetta.. Puutarhaan omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, pensasaidaksi marjapensaita pitkä rivi, kasvimaalta omat juurekset, kasvikset ja yrtit, iso perunamaa ja vieläpä yksi tai kaksi lehmää että saa maitoa. Sähköä voisi tuottaa itselleen aurinkopaneeleilla, lämmöntuotanto maalämpöpumpulla ja oma kaivo. Kuinkahan omavaraiseksi nykyisin on mahdollista päästä?

Sää on ollut puheenaiheena pitkin blogimaailmaa ja ihan oikeassakin elämässä. Ilmatieteenlaitos lupaili (vähän varovaisesti) että nyt pitäisi yöpakkastenkin loppua. Joten ehkä pääsemme ensi viikolla perunanistutukseen, jos ne perhanat itäisivät ensin..

Ei muuten ole vielä tilaamani kirjat löytäneet perille..
Äh..

torstai 15. toukokuuta 2008

Eipäs poimita nokkosia paljain käsin

Olen onnistunut hajottamaan tässä työmatkapyöräillessä kahdet sormikkaat, ne ainoat kahdet mitä meikäläisen kaapista löytyy. Molemmista etusormi puhki, mitä minä oikein teen pyöräillessä? "Soosoo!" jokaiselle autoilijalle vai kaivelen korviani liian ankarasti polkiessa? En ymmärrä.

No tämä tapa tuhota sormikkaita on luonut tarpeen uusille.. Lankaa kyllä riittäisi, jos vain vielä löytäisi jostain aikaa kun on kylliksi keskeneräisiäkin töitä (onneksi ei kiireisiä, harrastuksesta tulee työtä jos siihen liittää kiireen).

Mietin, jos vaikka tekisin kämmekkäät, kun ei ne sormiosat tunnu ehjänä pysyvän. Muutama testaamisen arvoinen löytyi Ullalta, esimerkiksi Brego ehkä vähän pidemmällä varrella tai sitten Ursus, mutta peukaloon vähän vartta. Tai voi olla että käyn vain kaupasta hakemassa uudet sormikkaat hajotettavaksi. Ei saa asettaa liikaa valmistamisen paineita itselleen, muuten sitä alkaa inhoamaan puikkojen näkemistäkin. Rennolla tahdilla ystävät hyvät, rennolla tahdilla.

Sitten ihan muihin aiheisiin, eilen korjattiinkin jo ensimmäistä satoa! Luonnon omasta yrttitarhasta nääs: Pihasta löytyi muutama nokkosenalku nokkos-porkkanalättyihin! (lätty elikkäs lettu kutenmyös ohukainen). Ja voi kun oli hyvää! Isäntä söi suurimman osan, minäkin paljon ja esikoinen söi lättyjen päältä mansikoita ja jäätelöä. Pitäisikin joskus paneutua tarkemmin siihen mitä omalta pihalta löytää ja mitä voi käyttää hyödyksi. Muistan joskus lapsena juoneeni siankärsämöteetä ja vähän vanhempana olen käyttänyt voikukan lehtiä salaatissa.. Vitamiineja löytyisi pihalta niin runsaasti ja vieläpä ilmaiseksi. Mutta muistakaa sitten, ettette mene poimimaan mitään ihan autotien vierestä jos innostutte luonnon kasveja käyttämään ravinnoksi.

Täti Vihreä päättää tähän

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Sanasta härkää

Sanat ovat voimallisia, kuvaavia, kipeitä. Sanat eivät ole itsessään typeriä tai fiksuja, sanoja saattaa olla.

Englanniksi löytyy eräs sana jota suomeksi ei löydy, stillborn. Jos Baabelin kalaa on uskominen, sama sana on esimerkiksi ranskaksi mort-né. Suomen kielestä ei löydy yhtä sanaa, vaan stillborn tarkoittaa kuolleena syntynyttä lasta.. Sana stillborn on vain niin paljon kauniimpi > kun tuon sanan jakaa osiin, se voi tarkoittaa esimerkiksi hiljaisena syntynyttä. Ranskan kielestä löytyneellä sanalla ei ole muita merkityksiä, mutta sama sana on lyhyempi, sulokkaampi, no toisaalta, kiroilukin ranskaksi on kuin kuumaa suklaakastiketta jäätelöannoksella.

Sitten niihin typeryksiin jotka sanoja laukovat. Toisille ihmiselle on joskus niin käsittämätöntä että täysiaikainen terve lapsi voi syntyä kuolleena. Myönnän toki etten itsekään sitä ymmärrä en nyt enkä tule koskaan ymmärtämäänkään, mutta reaktiot ovat joskus hyvin mielenkiintoisia. Eräs naapuri kyseli joskus iloisena kuulumisia (kun oli nähnyt minut ensin maha pystyssä ja sitten ilman), että "kumpikos teille nyt syntyikään?" Ja kun kerroin, että Poikamme syntyi kuolleena, kauhistui hän kovin ja kysyi sitten: "Niin ei hän sitten syntynytkään?"
Anteeksi kuinka? Eli siis hän on vain ihmeellisesti jollain taikatempulla kadonnut kohdustani ja siten häntä ei koskaan ollutkaan, vai? Avaruusoliot tulivat ja siirsivät hänet kohdustani hautaansa Scottyn siirtosäteellä jota lainasivat Star Trekistä? Jep.. Jos en olisi sillä hetkellä vollottanut kuin jotkutmitkälieputoukset, niin olisin tirvaissut.

tiistai 13. toukokuuta 2008

Lunastan lupauksia

Elikkäs kuvia siitä kestokassista.
Tässä näkee (meidän omenapuun lisäksi) vähän kuinka suuri kassista tuli:


Tässä lähempi kuva vuorista:

Sussurraatio

Minulla on tilaaja!
Tai siis tällä blogilla on tilaaja, eipä käydä liian henkilökohtaiseksi. Vau! Kiitoksia sinulle, kuka ikinä oletkin *kumartaa*. Se jotenkin aina yllättää iloisesti, että joku haluaa kuulla (tässä tapauksessa siis lukea) mitä haluat sanoa (tässä tapauksessa siis kirjoittaa).

Kirjoittelen tätä taas töissä - tai siis edelleen vain luulet kuvittelevasi näin - joten en nyt saa kuvia tähän, mutta kunhan pääsen takas oman koneen ja kuva-arkiston ääreen niin saatte ihastella viime viikonlopun tuotoksia.

Otin ompelukoneen esiin, todella harvinaista nykyisin, ja korjasin isännän tee-paidan. Se nyt ei vielä kummoinen koetus ollut, vaikka trikoon kanssa ei homma toiminutkaan kuten jonkun enemmän yhteistyökykyisen (ei niin rullautuvan) kankaan kanssa. Mutta siinä kun se kone oli esillä, päätin ommella samalla kestokassin. Mulla on tällä hetkellä pussillinen (lähestulkoonroskiksestaotettuja) mallikangas-tilkkuja, sellaisia reilun metrin pitkiä roikkoja, varmaan puoli metriä tai hieman yli leveitä. Testasin sellaista kassiin, vuorikankaaksi laitoin mekosta aikoinaan jäänyttä satiinipuuvillaa (puuvillasatiinia?).

Aika nätti tuli, mutta en tiedä kuinka käytännöllinen. Se on vähän liian iso ollakseen käsilaukku/kesälaukku, mutta liian painava ollakseen pelkkä kauppakestokassi. Jos vaikka antais sen lahjaksi, niin jäisi pähkäily tulevalle omistajalle. Pohdin vielä, että josko siihen laittaisi jonkinlaisen napin taikka nauhat niin että saa sitä kassin suuta vähän suljetummaksi halutessaan..

Kaava oli oma ajatus, leikkasin sen vain jotenkin jo olemassa olevien kestokassien mukaisesti ja mittaisesti.

Psst: Kukas tietää kenen kirjoittamiin kirjoihin viestin otsikko viittaa (ompelukoneen surinan lisäksi)? Siinäpä yksi lempikirjailijani.

Psst osa kaksi: Tilasinpa sitten AdLibrikseltä kyseisen kirjailijan uusimman teoksen, samalla kuin muutaman surua käsittelevän. Kohta pitäisi postilaatikonkannen kolahtaa. Sitä odotellen.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Humanus laiskimus

Kuinka helppoa sitä onkaan valita se vähemmän aktiivisuutta tarvitseva vaihtoehto.. Tunnustan, tulin tänään autolla töihin pyöräilyn sijasta. Ja tekosyitä? Onhan niitä, oli kylmä, tuli vähän vettä, tuuli viileästi ja väsyttikin niin kovin. Ihminen on luonnostaan laiska, ainakin minä.

Mutta onhan se niinkin, että joskus sitä tarvitsee lepopäivän. Viikonloppu kun oli niin kovin aktiivinen, niin jossain vaiheessa sitä on vähän lorvittava. Tämä työ kun ei kuitenkaan rasita kuin vähän sormia jos kovin näppäimistöä naputtelee ja istumalihaksia niin maanantai ihan yhtä hyvä fyysinen lepopäivä kuin mikä tahansa muukin.
Ai miten niin kirjoitan tätä töissä? Ei toki, se on vain harha jonka kuvittelet luulevasi.

Olen itseasiassa aika näppärä puhumaan itseni asioista ja asioihin.
Hieman satunnaista sisäistä dialogia:
"Ei tänään tarvitse siivota, ei täällä nyt liin likaista ole ja ulkonakin on kaunis ilma.."
"Voit sinä syödä vielä palan suklaata, olet syönyt tänään muuten niin terveellisesti"
"Osta vain, kirjoja ei voi koskaan olla liikaa"
Ja vastaavia.. Sitä lienee itsensä pahin vihollinen? Pitäisi oikein tietoisesti joskus käydä positiivista ja kannustavaa sisäistä dialogia, innostaa itseänsä terveellisiin valintoihin ja ahkerointiin.

Yleensä sanotaan, että jos käy kaverin kanssa lenkillä, niin toinen innostaa lähtemään jos ei itse ole tänään niin viitseliäällä päällä. Ja kakat sanon minä, se toimii yleensä paremminkin niinpäin, että on kaksinkertainen määrä tekosyitä olla menemättä lenkille/salille/minneikinä. "No jos Maijalla (nimi muutettu, toim. huom.) on tänään hammaslääkäri, niin ei munkaan tarvitse just tänään mennä Ruotsin tunnille.."

Laiskoja, laiskiaisia kaikki tyyni..
*huoh*

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Kummipojalle, osa 2

Tämä surkeista surkein päivä on täällä.
Vielä pitäisi jaksaa ennenkuin ilta on täällä..
Mutta tulipa mieleeni eräs seikka, minäpä tiedän, mitä tulen tekemään joka ikinen äitienpäivä niin kauan kuin elän: Vien kukkia Poikani haudalle. En kyllä ole ennen osannut ennustaa elämääni näin hyvin.

No kuitenkin, kummipojan villasukat ovat lähdössä postitse käyttäjälleen. Hyvin mielikuvituksettomasti samoja lankoja kuin edellisetkin, koko vähän suurempi. Tais tuo raitalanka olla vähän tummempaa violettia kuin viimeksi. Ja punnita taas unohdin, ei ole meikäläisen hommaa vaikka digivaaka taloudesta löytyykin.


Lankana taas siis Sandnesin Lanettia, puikot samat vanhat 2,5.. Olen minä niin kovin yllätyksetön ihminen.

lauantai 10. toukokuuta 2008

Puutarhan hoitoa

Mullapas onkin kasviimaaaaa!
Käytiin esikoisen kanssa istuttamassa porkkanoita (tavallisia ja syys), sipuleita, matalia herneitä (silpoherneitä?) ja kaikenmaailman niittykukkia. En löytänyt lähtiessä kameraa, joten todistusaineistoa en voi nyt toimittaa - teidän täytyy vain luottaa sanaani. Mutta mietinkin että mistä sitä olisi kuvan ottanut, mullasta? Todella mielenkiintoinen, taiteellinen ja informatiivinen olisi ihan varmasti se kuva ollut. Heko heko. No jos sellainen ihme tapahtuu, että jotain muutakin siellä itää kuin rikkaruohot, niin otan kuvan sitten. Kamera nimittäin löytyi suurinpiirtein heti kun kotiin pääsimme.

Maan kääntäminen on terapeuttista, samoin kun halkojen hakkaaminen. Pojan kuoleman jälkeen tuli tehtyä sitäkin muutamaan otteeseen. Ei tarvitse ajatella mitä tekee, ei tarvitse ajatella mitään. Senkun antaa lihastensa tehdä töitä. Joskus se on hyvä kun ei ehdi ajattelemaan aktiivisesti, lakkaa ajatuksetkin kiertämästä kehää.

Mutta olipa ihanaa oikein tehdä kasvimaa ja kylvää juttuja! En ymmärrä mikä mulla oli kasvimaalla kyykkimistä vastaan murrosikäisenä?? Ehkä se oli se pakko, kun oli pakko - lakkasi huvittamasta. Muistelin siinä kuokkiessani ja maata kääntäessäni hyviä vanhoja aikoja, perunamaan perkausta, porkkanoiden harventamista, kaikkea mitä tuli joskus tehtyä.

Huomenna voi kyllä olla hieman lihakset kipeänä.. Ensin aamulla salilla ja sitten päivällä talikon varressa. Loppujen lopuksi tein vielä pikasiivotkin ja imuroin kotosalla ennen saunaan menoa. Kovin kovin ahkera päivä, huomenna kostautuu.

perjantai 9. toukokuuta 2008

Viikkovälitilinpäätös

Tänään on tämän viikon viimeinen työpäivä, äitiyslomanjälkeisen ensimmäisen työviikkoni viimeinen päivä. Ja olen edelleen hengissä! Suurinpiirtein täysjärkinenkin. Enkä ole edes itkenyt silmiä päästäni, vain kerran päivässä tirautellut pikku itkut, tai no, kahdesti päivässä (mutta tänään en laisinkaan)(vielä).

Kuntoilusta käy jokapäiväiset työmatkat pyörällä ja kotimatka on kyllä sellaista vastamäkeä että voi sanoa vastusharjoitteluksi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että siirryn nyt (toistaiseksi ainakin) kerran viikossa salilla -tahtiin. Lauantai aamut siis menee tästä lähtien kuntosalilla. Suunnitellaan taas muuta jos alkaa siltä näyttämään.

Sellaista tänne tänään.
(Eikä kiukuta enää, vaikka se tuttava on todennäköisesti edelleen yhtä typerä kuin mitä oli eilen)

torstai 8. toukokuuta 2008

Kiukuttaa

Miten toiset voi olla niin typeriä, että yrittävät lohduttaa lapsensa menettänyttä fraasilla (joko tällä tai toisella sanamuodolla): "Kyllä te vielä lapsia saatte".

On se kumma (ja mulla kummia tuttuja). Kuka ihme menisi sanomaan juuri puolisonsa menettäneelle, että kyllä niitä miehiä piisaa, siitä vain ryhdyt seuraavaa haeskelemaan. Ei kukaan, mutta lapsensa menettäneelle niin voi sanoa helposti, ja se on ihan oikeutettua ja normaalia käytöstä aikuiselta ihmiseltä.
Voi hyvänen aika sanon minä!

Ingela Bendt kirjoittaa kirjassaan Kun pieni LAPSI kuolee seuraavasti:
"Kun pieni lapsi on kuollut, ei ole olemassa mitään lohtua. Lohduttaminen on sama kuin kieltää ihmiseltä oikeus surra."

Nyt kyllä kiukuttaa niin, että tähän on pakko pistää kuva Kiukku-Maijasta


Ohjeen löysin maaliskuun Suuri Käsityö -lehdestä, lankana Sandnes Alfa Glitter ja Sandnes Alfa, hiuksissa hieman jostain löytynyttä oranssia Sandnes Lanettia, viitosen sukkapuikot ja virkkuukoukku. Meidän Maija on hieman pyylevä, taisin aavistuksen laittaa liikaa täytevanua..

tiistai 6. toukokuuta 2008

Pikapikaa

Kohta unten maille, olo on kuin tyhjällä unohdetulla rukkasella (tai mistä minä tiedän kuinka iloinen ja pirteä tyhjä unohdettu rukkanen voikaan olla?). Eli tänään oli
1) Pelätty ensimmäinen työpäivä, joka meni helpommin kuin kuvittelinkaan. Taas meni hyvät ahdistukset ja pelot ihan hukkaan
2) Käpy Ry:n tapaaminen, jossa sai taas itkeä tirauttaa ja nauraakin vähän kuolemalle ja jutella kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja liittymättömästä

Nyt on kuitenkin vähän sellainen olo kuin vieteristä olisi kierteet loppuneet. Tyhjentynyt vappupallo.. Lässähtänyt kohokas... Mutta kielikuvia riittää, niitä löytyy aina.

Nyt voisi vielä nollata päänsä lueskelemalla läpi uusimman SuuriKäsityö-lehden. Pitää joskus toinen päivä käydä läpi tarkemmin.. Jos sieltä löytyisi vaikka sopiva rukkasten ohje. Jostain syystä tuli mieliteko tehdä.. Hmm..

maanantai 5. toukokuuta 2008

Tulin hulluksi

Aamu sujui kuntosalilla, viimeinen laatuaan ennen huomista töihin paluuta. Sitten meneekin systeemit uusiksi. Tänäänkään ei sitten oikein edes huvittanut, tein vain muutamia sarjoja muutamille lihaksille, laiska mikä laiska..

Mutta sitten ryhdyin ahkeraksi ja kävin samalla reissulla katsastamassa auton (toistamiseen), ja nyt se meni jopa läpi! Siis auto katsastuksesta, ei katsastusmiehen kenkä auton pohjasta. Viime viikolla oli kaikenmaailman vilkut haaleat ja jarruvalo ei palanut, ja syy miksi jouduimme uusintaan: Vasen takajarru heikko. Onneksi isäntä ehti eilen näyttää autolle vähän vasaraa ja vaihtaa lamppuja, oli puhdas vikalista.

Ja sitten siihen hulluksi tulemiseen... Ajelin iloisena kotiin päin ja lauleskelin siinä radion mukana jotain kappaletta (tämä ei vielä viittaa kajahtamiseen) ja sen jälkeen huomasin puhuvani itsekseni (eikä tämäkään), englanniksi (bingo!). Siis miksi? Enkö minä ymmärrä suomea? Vai onko joku sivupersoonani syntyperältään muualta ja ei puhu suomea vielä ymmärrettävästi? Sitten kun älysin mitä teen, aloin ihmettelemään sitä itsekseni, ääneen, englanniksi (bingo jälleen!). Wtf?
I just don't understand..

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Voi ihmiset sentään

Naapurit on ihania..

Lämmintä pukkaa

Kylläpäs on lämmin. Esikoinen sai juoksennella eilisen illan ilman vaippaa, taskuvaipat hiostaa niin kovin. Hoidossa onkin tarkoitus testata nyt, jos vaikka menisi päivä ilman. Pikkuhousuja pino mukaan ja muutama kesto vain (ainakin päiväunille ja ulkoiluun). Hyvin on neidiltä pottailu sujunut jo koko vuoden, mutta ehkä nyt sitten päästäisiin kokonaan vaipoista eroon.. *nyyh* Sitten ei voikaan äiti napsutella kaikenmaailman ihanuuksia ja suloisia vaippoja. Onneksi on olemassa kestositeet (ja takaisin en vaihda).

Tänään kaivoin kaapista sandaalit. Uudet tarttis.. Ja samalla vois ostaa jonkinlaiset kävelykengät jotka pystyy sujauttamaan vain jalkaan. Kenkävarasto kaipaa päivittämistä.. Itseasiassa meikäläisen kumisaappaatkin ovat jo aikansa eläneet.. Tietää rahanmenoa.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Neulomassa kirpputorilla

Olipa kaunis päivä viettää ulkosalla vääntämässä sukanvartta valmiiksi,  itseasiassa ehdin melkein koko sukan neuloa valmiiksi. Päätteleminen jäi myöhempään ajankohtaan.. Sitten joskus kun ehtii.. Viitsii.. Muistaa..
Mutta mutta, pääasiallisesti olin myymässä niitä kirpputoritavaroita mitä eilen kaavin kokoon. Tavoitteeseen pääsin myös osto/myynti mielessäkin, sain myytyä enemmän mitä ostin!
Aika hyvin tälläiseltä hamsterilta..

Löytyipä sieltä kuitenkin aarteitakin:

Esikoinen kun laskee hauskasti melkein jo kahteenkymmeneen, ei tosin järjestyksessä, niin puinen helmitaulu on omiaan. Lisäksi sillä on kätevä laittaa kierroksia ylös niin ei tarvitse joka kerran neuleesta silmukoita tihruttaa kun ei niitä kuitenkaan muista. Kiitos vinkistä Kyllikille! Tuo Mehiläiset kirja saakin sitten opettaa meidän neidin hunajatarhuriksi ja saa ryhtyä tuottamaan äitilleen teehen hunajat.

Pitäisiköhän keittää kupillinen...

perjantai 2. toukokuuta 2008

Kuntoilua kirpputorilla

Tämä päivä on sujunut varsin vauhdikkaasti. Aamu alkoi kuntosalilla rehkien, esikoinen jäi isin hoiviin kun hoitotäti (ja meidän isäntä sattumoisin myös) piti pitkää viikonloppua. Niin kyllä varmaan moni muukin, saman tien olisi voinut julistaa vapun-jälkeisen-päivän työssäkäyville yleiseksi vapaapäiväksi. Saa nähdä mistä sitä repii itselleen aikaa raudan rääkkäämiseen kun ensi viikolla palaan taas töihin (viimeinen äitiyslomapäivä maanantaina). Olen suunnitellut aamutreenejä - herätys varhain ja kuntosalilta suihkun jälkeen töihin, toinen vaihtoehto on lauantaitreenit - esikoinen saa jäädä iskän viereen nukkumaan kun äiti menee lihaksia kasvattamaan (ihan luomusti, elkäähän hätäilkö). Saa nyt nähdä kumpi toimii paremmin.

Lihaskunto palautuu näköjään aika nopsasti kun sen on kerran saattanut kohdilleen, viimeksi harjoittelin säännöllisesti ja tuloshakuisesti varmaan joskus esikoista odottaessa 2005 - 2006. Sitten kuntosali jäi pitkiksi ajoiksi muutamaa poikkeuskäyntiä lukuunottamatta. Nyt Pojan kuoleman jälkeen päätin käyttää äitiysloma-ajan fyysisen kunnon kohottamiseen (henkinen kun on mitä on), ja ihan hyvin on päässyt alkuun vaikka välillä ehti sairastaa pienen flunssankin.

Loppupäivä sitten onkin sujunut kirpputoritavaroita kokoon kasatessa. Huomenna olisi toimintojentalolla perinteinen pihakirppis ja sinne ajattelin mennä. Jos nyt saan keksittyä mitä sitä oikein myisi.
Ai miten niin jätän viimetinkaan? Eihän nyt ole vielä edes ilta? Kovin myöhä ilta?

Kirpputoreilla ei ole tullut käytyä itse viimeaikoina asiakkaan ominaisuudessa, vaikka nautinkin kirpputoripöytien penkomisesta.
Pitäisi taas joskus innostua, aarteet odottavat löytämistään. Huomenna tottakai ehtii kyllä käydä myyntivoittonsa tuhlaamassa muitten pöytien antimia ostelemassa.

torstai 1. toukokuuta 2008

Simaa, ilmapalloja ja niin edelleen

Vappuja vaan.
Niin se tulee tämäkin juhla joka vuosi, ei tosin ole yhtään juhlatunnelmaa. Tokkopa tässä näitä muitakaan juhlia kovin innokkaasti tullaan juhlistamaan. Ne on ne kaikki ensimmäiset jotka saattaa pikkasen ahdistaa. Esikoisen vuoksi pitää kuitenkin löytyä jääkaapista simaa ja ilmapalloja puhaltaa ja jopa hymyillä ja nauraa. Veimme myös Pojalle oman ilmapallon, täytyyhän sitä olla tasapuolinen..

Viime viikonloppuna piipahdimme kummipojalle viemässä villasukat, raukalla kun on vähän kylmät jalat:


Nyt on sitten jo toiset puikoilla, oli mokoma kasvanut niin että oli sitten juuri ja juuri justit, illalla varmaan jo liian pienet.
Tuo on kuitenkin neulottu SandnesGarnin Lanettilla, puikot 2,5. En huomannut punnita, mutta eipä tuon kokoisiin juurikaan lankaa mene. Kantapäistä olen ylpeä, edelliset olen tehnyt varmaan jotain yläasteaikoina, ja siitähän on jo vuosia ja vuosikymmeniä, ainakin melkein, viisitoista vuotta vähintään. Joten siinä mielessä ihan siedettävä tulos. Meikäläisen sileä neule ei ole koskaan oikein sileää, siksi tykkäänkin neuloa kuvioita ja kaikenmaailman malleja mielummin kuin suoraa. Imago kysymys.. Ja silti näistä toisistakin on tulossa ihan samanlaiset.. *huokaus*