Kohtukuolema, se on minulle kirosana, se on minulle arkipäivää. Ajatus, että täysiaikainen, terve lapsi voi kuolla kohtuun ilman syytä, oli täysin mahdoton ennen Poikamme syntymää. Ja muutenkin, kuvittelin että kohtukuolema on niin harvinainen, ettei se nyt meille voi sattua.
Suomessa kuolee lähes kolmesataa lasta perinataalisesti (Perinataalikuolleisuus = kuolleena syntyneiden ja ensimmäisen elinviikon aikana kuolleiden määrä tuhatta (kuolleena + elävänä) syntynyttä lasta kohti). Stakesin mukaan vuonna 2006 perinataalikuolleisuus oli 4,8 lasta tuhatta syntynyttä kohden. Suomessa syntyi kyseisenä vuonna 58840 lasta, joten silloin tämä sama harvinaisuus sattui hieman alle kolmellesadalle. Liikenteessä samana vuonna kuoli yhteensä 336 ihmistä, mutta sehän ei toki ole harvinaista.
Ei näistä puhuta, ei kukaan aloita kahvikeskustelua että kylläpä on nätti päivä ja ai niin joo, pari vuotta sitten meidän kolmas lapsi syntyi kuolleena. Vasta kun elämä lyö lekalla päähän, tulee vastaan kohtalotovereita. Minulle on eräs asiakas kertonut että hän on esikoisensa aikanaan haudannut, isännän työkaverille on käynyt samoin, ja toisen työkaverin siskolla on sama taakka kannettavanaan. Kohtukuolema on vaiettu suru, ei siitä keskustella.
Kuolema on tabu.
Suomessa vain vanhat kuolevat ja hekin piilossa sairaalassa.
HYS!
Ajatelkaapas nyt, syntyminen ja kuoleminen ovat ainoita asioita mitä kaikki tekevät (ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä), ja silti kuolema on se mistä ei puhuta, se mikä ei ole enää luonnollista. Se on asia mitä pelätään, kavahdetaan, piilotetaan ja yritetään kaikin keinoin välttää.
9 kommenttia:
En usko, että siitä puhumista kaikin keinoin yritetään välttää. Ehkä ennemmin niin, ettei monellakaan ole sanoja sen käsittelemiseen ja siksi mieluummin vaietaan.
Ehkä myös sellaiset, jotka itse eivät ole asiaa kokeneet, tuntevat syyllisyyttä onnestaan sellaisen rinnalla, jolle asia on tapahtunut. Ilmiötähän esiintyy myös muiden onnettomuuksien yhteydessä.
Joo, välttelyä on enemmän kuin uskoisikaan. Töihin mennessäni työkaveri sanoi, että "minä sitten kielsin kaikkia puhumasta". Minä kysyin tyhmänä että miksi? Ettei kenellekään tule paha mieli. Joo kiitos, mun paha mielenihän tosiaan poistuu kun ollaan hiljaa.
On tullut sellaisiakin tapauksia vastaan jotka ovat suoraan sanoneet että puhu nyt jostain iloisemmista asioista ja toiset vaihtavat puheenaihetta jos ryhdyn puhumaan vaikkapa hautakivestä ja lapsen hautaamisesta. Ja jos mielummin vaikenee kuin asiasta keskustelisi, niin kyllä sekin on asian välttelemistä.
Ja montakos uutista iltapäivälehdissä on ollut "Lapsi kuoli kohtuun"? Liikennekuolemista kun on harva se viikko jonkinlainen pikku-uutinen.
Kiitos vierailusta blogissani! Tulin vastavierailulle ja tutustuin tuskaasi. Lähetän sinulle lämpimän halauksen, vaikkei se suruasi miksikään muuta.
Minulla on ystävä, jolla on neljä lasta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Toinen tytöistä, täysiaikaisena kohtuun kuollut, elää ikuisesti äitinsä sydämessä.
Spektroliitti on kaunis hautakivenäkin. Siskoni haudalla on sellainen. Kivilajin valitsi hänen esikoisensa, tuolloin 12-vuotias, joka tiesi millaisesta kivestä äiti pitäisi, koska oli niin monesti kulkenut äidin kanssa hautausmaalla ja kiviä katsellut.
Kiitos Pilli halauksesta, se lämmittää aina. Monesti juuri se halaus on tärkein osoitus siitä että välittää, sanoilla on taipumus jäädä vajaiksi, ontoiksi, sanoin ei pysty koskaan kuvaamaan sitä mitä tuntee (vaikka itsekin yritän kovasti).
Spektroliitti oli meille jostain syystä itsestäänselvyys kun sen löysimme. Se on kaunis (ja toistaiseksi tosiaan harvinainen). Ymmärtääkseni korukivenäkin käytetty.
Meidän kivi on myös spektroliittia. Siinä oli taka-ajatuksena sellainenkin, että voisin laittaa keittiön työtasot samasta kivestä - muistutus lintusista olisi mukana jokaisessa ateriassa...
Hullu mikä hullu.
Kiitos Sahrami ajatuksesta.
Meilläkin kun on haaveissa se omakotitalo, ja sinne tietenkin keittiö ja keittiössä tasot.
Mä tulen aina välillä ihan tahattomastikin (kahdessa vuodessa kuolleeseen lapseen ehtii kummasti tottua)ja välillä tahallisesti tölväisseeksi tuota tabua. Reaktiot on mielenkiintoiset. Mutta niinhän se on että pääasiassa vaietaan ja unohdetaan. Tasan kaksi ihmistä läheisistämme ilmaisi eilen muistavansa että Iidan syntymästä tuli kuluneeksi kaksi vuotta.Kun meillähän on nyt tuo elävä...
Virve: Niinhän sitä pitää, mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä tutummaksi ja luonnollisemmaksi asiaksi se tulee. Jos vaikka tällä vuosituhannella tästä maailman luonnollisemmasta asiasta tulisi myös sellainen ihmisten korvien välissä. Joten tölvi rauhassa vaan.
Toisesta lapsesta: On olemassa ihmisiä jotka todella kuvittelevat, että sitten kun syntyy se seuraava, kuollut unohdetaan. Aika moni on meitäkin ehtinyt "lohduttamaan" sanoilla että ehditte vielä hankkia seuraavan ja te olette niin nuoria ja varmasti lapsia vielä saatte. Ihan kuin me vain olisimme kolaroineet auton korjauskelvottomaksi ja sitä pitäisi uusia.
Lähetä kommentti