Me kaikki teemme sitä, toiset tekevät sitä useammin, toiset vain vähän, toiset kaipaavat sitä jatkuvasti, toiset pelkäävät sitä, kaikkien kuitenkin on sitä tehtävä..
Nukkuminen.
Minä ja mieheni olimme siitä onnekkaita, että saimme nukuttua Pojan kuoleman jälkeen, uni antoi lepohetken surusta, ajatukset saivat aikaa järjestyä ja keho sai tarvitsemansa tauon.
Eilen mennessäni sänkyyn pohdin miten unitapamme muuttuivat hetkiseksi hyvin tiiviiksi käpertymiseksi. Raskaana ollessani halusin isäntään hieman etäisyyttä, niin se oli esikoisenkin aikana. Oli niinsanotusti oma patteri mukana ja lämmin suurinpiirtein koko ajan, ja mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä tukalampaa nukkuminen oli..
Mutta sitten kun Poika oli syntynyt (ja kuollut, nämä kaksi kulkevat käsikädessä), en voinut kuvitellakaan nukkuvani missään muualla kuin käpertyneenä tiiviisti mieheni syliin. En uskaltanut mennä yksin nukkumaan, vaadin että hän tulee samaan aikaan nukkumaan kuin minä ja esikoinen, ja nukuimme niin tiiviinä rykelmänä kuin vain käytännössä oli mahdollista.
Nyt, kun Pojan kuolemasta on reilu kolme kuukautta, pystyn jo nukahtamaan yksin, vaikka mielelläni nukunkin isännän kainalossa, mutta yksin nukkumaan meneminen ei tunnu enää yksinäiseltä ja ahdistavalta. Eräs askel siis otettu tätä uutta tietä (uutta elämää).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti