Jos joku lyö minulle luurin korvaan, ensimmäinen mitä ajattelen on:
Mitä minä oikein sanoin?
Ei tule mieleenkään, että langan toisessa päässä (tai kukaan mitään langanpäässä enää ole) olevalta olisi voinut tipahtaa puhelin kädestä. En mieti että ehkä hänellä oli kiire eikä ehtinyt kauempaa puhua eikä huomannut että olin vielä keskellä lausetta. En edes ajattele, että toinen henkilö olisi niin epäkohtelias että kun ei jaksa kuunnella minua sulkee mielummin puhelimen kuin kohteliaasti sanoisi että nyt en voi valitettavasti keskustella.
Minä vain mietin, mitä minä oikein tein?
Peri suomalaista.
Ja tarkemmin kuin ajattelee, niin hyvin itsekästä.. Ei kaikki johdu aina minusta, liikennevalot eivät vaihdu punaisiksi vain koska MINÄ tulen valoihin. Kassaneiti ei ryhdy hidastelemaan vain koska MINÄ valitsin hänen jononsa. Ulkona ei ryhdy satamaan vain siksi kun MINÄ olen unohtanut sateenvarjon (tosin MINÄ kastun kun MINÄ olen unohtanut sateenvarjoni).
Tätä ajattelutapaa on tullut harrastettua paljonkin. Hyvin runsaastikin ennen ruumiinavaustuloksia. Poika kuoli koska MINÄ söin huonosti pestyä salaattia, Poika kuoli koska MINÄ join liikaa kahvia, Poika kuoli koska MINÄ en osannut levätä riittävästi. MINÄ. Ei edes tulosten kuuleminen (Poika oli täysiaikainen, täysin terve, ei spesifiä kuolinsyytä) ja diagnoosi kohdunsisäinen kätkytkuolema saanut MINUA muuttamaan kantaani. MINÄ tein jotain tai MINÄ jätin tekemättä jotain tai MINÄ ajattelin jotain ja siksi Poika kuoli.
2 kommenttia:
Hei Sinulle. Löysin juuri blogiisi, olen tässä joitakin kirjoituksiasi selaillut ja jonakin päivänä luen enemmän.
Haluan toivottaa Sinulle kovasti voimia.
Olen itse kuusi viikkoa sitten menettänyt Rakkaan esikoispoikani 19v yllättäen auto-onnettomuudessa. En voi sanoa tietäväni miltä sinusta tuntuu, mutta voin yrittää ymmärtää. Itse suren kovin myös sitä, mitä häneltä ja meiltä yhdessä jäi kokematta... Hautausmaalla käydessäni ja nähdessäni pienten vauvojen (samana päivänä syntynyt ja kuollut tai muutaman päivän/kuukauden saanut elää) mietin aina näiden vanhempien surua... He eivät saaneet yhtään ihania muistoja lapsen elämstä, kaikki on ollut valmiina vauvan tuloa varten ja yht´äkkiä on vain tyhjyys...
Jostakin tuolta kommenteistasi luin kuinka esim. onnettomuuksista on lehdissä uutisia, ja kuitenkin myös vauvan kuolema joko ennen syntymää tai pian sen jälkeen on myös yhtä suuri onnettomuus.
Aivan samanlaisia tunteita me läpi käymme.
Sinä haet itsestäsi syytä vauvasi menetykseen, samoin minä haen itsestäni syytä Poikani menehtymiseen...
Vaikka järjen tasolla ehkä molemmat kuitenkin ymmärrämme, ettemme olisi voineet tapahtuneelle mitään...
En nyt tiedä osaanko sanoa mitä ajattelen ja tarkoitan... Toivon että kuitenkin ymmärsit.
Voimahalaus Sinulle!
Lapsensa haudanneen suru on niin samanlaista, ja kuitenkin täysin erilaista. Minä ymmärrän myös surusi, ja en kuitenkaan ymmärrä. Mutta ymmärrän etten voi ikinä ymmärtääkään, vain aavistaa.
Kiitos kun kävit, käy toistekin. Laitan blogisi muistiin ja piipahdan joskus.
Halaus itsellesikin.
Lähetä kommentti