Taas yksi kiireinen viikonlopun päivä pulkassa. Aamu meni salilla (jahka ensin olin ruokkinut itseni ja esikoisen, laittanut pyykkiä pyörimään ja astianpesukoneen laulamaan), sieltä suoraan kangaskauppaan hakemaan vuorikangasta ja kanttinauhaa (huomenna olisi tarkoitus ottaa ompelukone taas esiin, mutta siis vain ehkä), sitten nopsasti kotiin ja nälkäiselle kotiväelle syötävää. Esikoinen päiväunille, vähän keittiön järjestelyjä, jonkin verran liinan neulomista ja kirjan lukemista. Esikoisen herättyä nokosiltaan laitoin lisää pyykkiä koneeseen, pakkasin esikoisen autoon ja hautausmaalle. Seurakunta oli tehnyt kukkapenkit ja istuttanut kukat, vieläpä samaan sydämen muotoon mitä niitä äitienpäivänä yritin istuttaa.. Olivat työntekijät jopa esikoisen viemät muumihahmot järjestelleet siistiksi rykelmäksi posliinienkelin ympärille. Tulin jotenkin niin iloiseksi, ja surulliseksi. Miten voi kaksi eri tunnetta olla yhtäaikaa päällä ja niin vahvana?
Palatakseni asiaan, sieltä sitten pikapiipahdus kauppaan > evästä, ja sitten takaisin kotiin kun olin unohtanut laittaa sen pyykkikoneen päälle jonka latasin esikoisen herättyä.. Sen jälkeen sitten oli suunta sinne kasvimaalle jonne kylvimme taannoin löytämämme punapellavat! Ei muuten ollut vielä yhden ainoaa itua yhden ainoassa penkissä.. Mutta toisaalta, vasta viikko sitten tehtiin ylipäänsä yhtään mitään ja viime viikolla oli todella kylmä. Siinä kun heittelimme siemeniä peltoon, hoksasin että meikäläiseltä löytyy laatikollinen
pellavansiemeniä keittiönkaapista, jotka ovat menneet vanhaksi mutta pois en ole saanut heitettyä. Ei nuokaan sitä pellavaa liene mistä vaatteita tehdään, mutta päätin siinä samassa että nakellaan ne maahan ensi viikolla. Linnuille sitten syötäväksi jos ei muuten.
Että sellainen päivä.
Päiväkirjaosuus päättyy tähän..
Pohdin tuossa iltapäivällä, että millainen äiti minä oikein olen, kun Poikani on ollut vasta kolme kuukautta kuolleena ja minä jo nauran, kerron vitsejä, hymyilen? Heti kun olin laukaissut tänään huvittavan kommentin jolla sain muut nauramaan ja itseäkin nauratti, niin iski huono omatunto, ei herttinen sentään tälläistä vielä. Kauanko suruaika kestää ja mitkä ovat sen tunnukset? En esimerkiksi pysty julkisesti pitämään muita kuin mustia vaatteita, haluan sillä huutaa maailmalle että
MINÄ SUREN VIELÄ!Ja tiedänkin että tulen loppuelämäni ikävöimään ja kaipaamaan, en tosin tiedä mitä värimaulle tapahtuu vuoden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua, mutta suren kuitenkin jossain muodossa. Mutta saanko surressani myös nauraa, ajattelevatko ihmiset heti että tuo onkin jo päässyt yli.
Annan esimerkin. Eli Pojan kuolemasta Pojan hautajaisiin elimme aikamoisessa sumussa, mieli ei pystynyt asiaa käsittelemään ja oli paljon käytännön asiaa hoidettavana. Sitten tuli hautajaiset. Sen jälkeen tuli arki, jota emme enää osanneet elää. Ja sillä ensimmäisellä viikolla hautauksen jälkeen soittaa eräs sukulainen ja kertoo kuinka Maija Mallikas (nimi muutettu, toim.huom.) oli sanonut että me voimme jo paremmin. Jep. Niinhän se menee joo, ruumis mullanalle vaan ja unohtamaan. Sillä hetkellä puhelimessa menin täysin sanattomaksi ja minun oli pakko lopettaa keskustelu siihen, kiitos hei vaan. Pistin viestiä Maija Mallikkaalle ja painotin, että vaikka nyt opettelemmekin hautajaisten jälkeen uudelleen arkea, se EI tarkoita sitään että tuska olisi yhtään helpottanut, vaan tätä kannamme mukanamme elämämme loppuun asti, ja olisiko Maija niin ystävällinen eikä kertoisi väärää totuutta ihmisille kun en tälläisiä puheluja enää koskaan halua.
Eli tiedoksi vain kaikille, vaikka kirjoitan nokkoslätyistä, vaikka kasvatamme puutarhaa ja vaikka kirjoittaisin kuinka kevyeen tapaan hyvänsä. Minä en ole päässyt tästä yli, minä en ole lakannut suremasta Poikaani, minä en unohda, halua unohtaa enkä saa unohtaa. Suren ja rakastan Poikaani niin kauan kuin tulen elämään.
Piste.
