Tänään polkaisin pyörällä ensimmäistä kertaa tänä vuonna töihin. Pyörällä ollaan oltu matkassa toki jo aiemminkin, mutta työmatkapyöräilyä siis.
Siinä polkiessa tuli mieleen viime kevät, kun palasin takaisin äitiyslomalta töihin toukokuun ensimmäisellä viikolla. Pyörällä tulin silloin, odottelin oven takana kun ei ollut firman avaimia - luovutin ne tavan mukaan äitiyslomalle jäädessäni. Siinä vaiheessa oli vielä homma koossa, ja siinäkin kun kävin vaihtamassa ulkoiluvaatteet työvaatteiksi, ja vielä siinä vaiheessa kun avasin konetta ja yritin muistella salasanoja.. Aamukahvikin meni vielä.
Sitten tajuntaan alkoi valua järkyttävä totuus. Ei minun töissä pitänyt olla, vaan kotona, virttyneessä pyjamassa yövalvomisesta väsyneenä mutta niin onnellisena. Kotona Poikani ja Esikoisen kanssa. Kotiäitinä. Kotona, ei töissä.. Juoksin pukuhuoneeseen ja itkin..
Silti kaikenkaikkiaan työpäivä sujui pelättyä helpommin.
...
Eli olen töissäkin ollut jo yli vuoden.
Aika kulkee, sekunnit hitaasti mutta vuodet nopeasti.
Eilen mietin millainen Poika jo olisi. Jos yhtään olisi kuin isosiskonsa, niin kävelisi jo kovaa vauhtia, yrittäisi juosta, tapailisi muutamia sanoja ja rakastaisi mansikoita. Äitin kulta.. Kotona olisi menoa ja meininkiä ja paljon enemmän vauhtia, sisarukset osaisivat jo tapellakin ja äitillä voisi olla pinna silloin tällöin kireällä. Se olisi ollut ihanaa.
Mutta me vain käymme haudalla kastelemassa enkelivauvalle äitienpäivänä vietyjä orvokkeja.
4 kommenttia:
Hiljainen halaus täältä...
Niin se aika kuluu! Muistan kun itse olin joskus siinä tilanteessa että vuosi on kulunut! Meillä oli silloin kyllä uusi vauva, vaikkakin teho-osastolla. Meidän neitien ikäero kun on 8 päivää vailla vuosi. Että se oli raadollista aikaa!
Nyt kun vuosia on kulunut kohta jo 5. Ei meinää ymmärtää kuinka nopeasti vuodet menevät! Siltikin vaikka silloin tuntuikin että aika pysähtyi paikoilleen. Muu maailma jatkoi matkaansa ja jätti minut taakseen.
Onneksi pääsin vielä liikenteeseen. Niinkuin sinäkin, polkien...
Meimi: Tuo on hyvä kuvaus, maailma jatkoi matkaa ja itse jäi paikalleen. Välillähän minusta tuntui että jatkoin matkaa väärässä todellisuudessa enkä tiennyt miten olisin päässyt siihen oikeaan.
Nyt kuljen suurinpiirtein samaan tahtiin kuin muutkin. Joissain asioissa vain elämä pysähtyi helmikuuhun 2008, sinne jäi vaaleanpunaiset lasit, viattomuus tietyissä asioissa. Ja Poika. Vaikka mietinkin millainen Poika olisi jos olisi saanut elää, niin silti näen hänet kuitenkin aina vauvana, sylissäni kapalossa. Ainoana muistikuvana.
*halaus*
Lähetä kommentti