Ja minä pystyn jopa nauttimaan ilman että omatunto kolkuttaa (en olisi vuosi sitten uskonut että enää pystyn).
Lumet ovat sulaneet ja olen päässyt puutarhaa mylläämään!
Tänä vuonna ollaan päätetty Esikoisen kanssa istuttaa herneitä nyt tuohon omalle takapihalle - viime vuoden kaukokasvimaa kun ei oikein ollut onnistunut ajatus. Osittain välimatkan ja osittain säiden vuoksi. Niin ja kuulemma laitamme sitten vielä tomaattejakin.
Lauantaina tapasimme hyvän ystävän, piiiiitkästä aikaa.
Ja eilen leivottiin Esikoisen kanssa yhdessä leipää, tuli HYVÄÄ. Simakin laitettiin alulle (no siksi me leipää leivottiinkin, kun simaan tarvittiin vain murunen hiivaa, ettei olisi jääkaappiin unohtunut), tänään olisi tarkoitus siirtää pulloihin.
Muutenkin on ollut pitkästä aikaa hyvä fiilis.
Ja sitten hiipii se peikko pitkin selkärankaa, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu kun nyt menee näin hyvin ja olo on hyvä?
3 kommenttia:
Voi meitä surijoita ja pahanpelkääjiä! On niin tuttua, ettei oikein uskalla olla täysillä onnellinen hyvinä päivinä, kun jo pelkää, että se kostautuu jollakin pahalla. Vaikka näin vanhaksi olen päästä tuosta pelosta, niin aina se jostain nostaa päätään. Mutta onneksi on enemmän hyviä päiviä!
Tuttu tunne minullekin...
Niinpä: tuttu tunne minullekin: pelko olla iloinen ja onnellinen, jos vaikka se kostautuu jonain päivänä. Ikään kuin maailmassa ja yksittäisenkin ihmisen elämässä onnen määrä olisi vakio. Voi kun pääsisi eroon sisäisestä pikkupessimististä!
Lähetä kommentti