Vielä kuukausi ja sitten olemme raahautuneet ensimmäisen mustansurkean vuoden loppuun..
Suru hälvenee vain suremalla.
Kauanko?
- Loppuelämäni
Kuoleman hyväksyminen ei merkitse kuolleen unohtamista.
Minä en hyväksy, en vielä, en täysin terveen lapsen kuolemaa.
- Olen hyväksynyt sen, että tämä on kuitenkin totta.
Jokainen on surussaan yksin.
- Onneksi minulla on perheeni, ystäväni, vertaistukea.
Kohtukuolema.
- Kirosana, pelkään ettei meille enää koskaan synny elävää lasta. Miten lapsi voi kuolla maailman turvallisimpaan paikkaan, oman äidin kohtuun?
Tämä on erityinen suru surtavaksi.
M ustaa H uumoria
4 kommenttia:
Voimahalaus sinulle.
Ja blogissani on sinulle lisää halausta
Hei, olet saanut kunniamaininnan, käy noutamassa palkinto blogistani, löytyy osoitteesta:
http://taruntekeleet.blogspot.com/2009/01/kunniamaininta.html
Heippa!
Musta toi on ihana toi kuva ja kirjoitus; siinä on oikeesti paljon itua... vaikka tuoreeltaan menetyksen kokeneena sitä ei ehkä mielläkkään sillai. Mutta näin "vanhanakäpynä" muhun osui ja upposi täysin! Lämpöisin halauksin, assi sieltä Tuntemattomasta
Hei Assi!
Mukava kun piipahdit (ja jätit puumerkkisi).
Ja kiitos, ilmeisesti sain ajatukseni oikein paperille..
Lähetä kommentti