Päiväsuunnitelmia

Kuinkahan käy.
Tänään pitäisi:
- käydä kaupassa
- leikata nurmikko
- leipoa
- siivota loppuun
- ommella vielä yksi tuolinsuojus

Aikaa on kuitenkin rajatusti, ja tänään kun on tapaturmapäivä niin voi olla että:
- lompakko unohtuu kassalle, ostoslistan jäädessä kotiin muistan ostaa vain puolet tarvittavista tavaroista
- sataa kuin saavista kaataen ja ruohonleikkuristakin loppuu bensa
- kakku lässähtää, vatkaan kermavaahdon hökkylälle
- esikoinen painaa kädenjäljet ikkunaan, isäntä tulee kuraisin kengin ulkoa olohuoneeseen, minä tiputan hillopurkin lattialle
- ompelukone alkaa sotkemaan alalankaa, sähköt katkeaa

Hiphei!

Voi vali vali vali

Tässä uudessa elämässä on se hyvä puoli entiseen (onnelliseen) aikaan, että pienet murheet eivät juurikaan hetkauta. Kärpäsen kakkoja ovat ne murheideni lantakasassa niin sanotusti. Mutta tänä aamunapa alkoi taas nappaamaan yksi pikku juttu, sellainen pikku juttu joka on tuttu jo niin monesta kerrasta aiemminkin. Ja tämä pienen pieni juttu on tuttu myös niin monelle muullekin naiselle (tai ehkä miehillekin, mistä minä tietäisin).
Sukkahousut.
ÄRRINMURRIN!

Minä tiedän että mitä kalliimpia, sen helpommin särkyvät. Ja minähän en tykkää niistä edullisemmista versioista.. Joten minä ostan niitä kalliimpia. Ja sitten ketuttaa suuresti kun hajoavat ensimmäisellä kerralla kun ne laittaa ylle. Kotimaista laatua? Pikkasen potuttaa se lähes kymmenen euron räts ja poksis kun yrittää saada varovarovasti sukkahousuja ylle. Ja kyse ei ole edes siitä, että jäisi johonkin kiinni tai kiristäisi liikaa tai muuta, ne vain hajoavat omia aikojaan. Erinomaista liiketoimintaa, valmistetaan jotain hyvin tarpeellista joka on hyvin kallista ja ja on täysin kertakäyttöistä (tai kuten tämän aamuisessa tapauksessa, eikertaakaankäyttöistä).

Nyt minä kyllä lähetän nuo valmistajalle.
Minä Reklamoin!

- * valitus loppu * -

Tuo on kyllä iloinen yllätys tässä murheenlaaksossa, pienet vastoinkäymiset eivät enää tunnu miltään (yleensä, tämänpäiväinen on se poikkeus joka vahvistaa säännön ja muita latteuksia). Työongelmat eivät enää hetkauta, työni teen mutta ongelmat eivät rassaa. En menetä työasioiden vuoksi yöunia, viikonloppuisin en mieti että ehtiikö se ja se työjuttu ja muistinko sitä sun tätä. Ei tunnu missään.

Jos isännän kanssa tulee kinaa ja korotettua ääntä, ne selviävät nopeammin, en enää haudo asioita sisälläni vaan päästelen ulos mikä painaa (yleensä) ja asiat ratkeavat. Ei sitä jaksa pienistä asioista kauaa tapella sellaisen kanssa joka on saman kokenut kuin sinä, sen pienen arkun laskeminen hautaan kummasti yhdistää, ainakin meitä.

Ajanlaskun alku

Sitä muistaa kaikenlaista, toiset muistot ovat sumuisia aavistuksia ja toiset ovat kirkkaita kuin eilinen päivä. Muistoja yhtä kaikki. Nenä muistaa, keho muistaa, korvat muistavat.. Kun poika syntyi, osa muistoista on muuttunut utuisiksi aavistuksiksi mutta toiset asiat muistan lopun ikäni.

Kätilö pyysi minut tutkimuspöydälle, käyrää ottamaan. Kampesin itseni sängylle naureskellen kömpelyyttäni. Mahan pohjassa vähän kutitti, kohta synnytys olisi täydessä käynnissä. Kätilö laittoi vyön mahani ympärille ja yritti etsiä sopivaa kohtaa. "Taitaa olla piilossa", kommentoin. Kuului jonkinlainen syke, "oliko se tuo?" Kätilö pyysi anteeksi ja lähti hakemaan ultraa, en osannut olla huolissani vielä. Kätilö toi ultran ja muutama muukin henkilö saapui tutkimushuoneeseen. Hän asetti anturin vatsalleni ja käänteli, tiirailin ruutua silmä kovana mutta en nähnyt sykettä. Kätilö sammutti koneen ja sanoi huolettomasti laitteen olevan vanha, mennään uudempaan laitteeseen. Tässä vaiheessa tömähti suuri musta kivi keskelle vatsaani ja kurkkuani kuristi. Mitä tässä oikein tapahtuu? Jotenkin tuntuu että katson tätä kaikkea ulkopuolelta. Minut kiidätettiin viereiseen tutkimushuoneeseen sängyn päällä, siellä oli vielä enemmän ihmisiä.. Siellä oli myös lääkäri jolle kätilö kertoi mitä on meneillään, en kuule tarkasti. Pyytävät minua tutkimuspöydälle. Nousen ylös, lääkäri ultraa, ei täällä enää sykettä näy. Mieleni nyrjähtää, on miljoona vuotta kestävä hiljainen hetki, kun aika pysähtyy sekunniksi, alan huutamaan, itkemään, ja samalla kuulen itseni ulkopuolelta kuinka mieheni itkee ja kiertää kätensä ympärilleni. Itkemme lohduttomasti ja pitkään, henkilökunta katselee ympärillä.

Tuosta se alkoi.
Tämä uusi, mustansurkea elämä.

Tähän hätään

Kuvia kun en muuta keksi.

Näitä oon värkkäilly pikatikkinä tässä pari päivää:


Noi on niitä sosialisoituja näytekankaita, yksi pitäis vielä tehdä, mutta kun ei ole samaa kangasta enää niin kuva tulee tässä vaiheessa. Pesin nimittäin mun ikivanhoja (ainaskin seitsemän vuotta) muovisia ulkokalusteita.. Isännän painepesurilla. Tuli muuten hohtavan puhdasta - lähti pinnasta muovia parimilliä mäkeen.. Oli pakko keksiä joku juttu että viikonloppuna ei esikoisen synttärivieraat revi sukkahousujaan tahi muita vaatekappaleitaan..

Ja vähän todistusaineistoa kun on tullut höpöteltyä lapsuudesta maalla:


Kukas se siellä? Minä minä! Ja kylvökone on istuimena.
On mulla hienot haalarit.

Jos jotain vaikka näin

Tälläisiä pähkäilin..


Mallia olen ottanut useammasta eri lähteestä, eniten apua sain DMC:n sivuilta.
Tuota pitää ehkä vähäsen vielä muuttaa..

Äitin jos toisenkin kertomaa

Pyöräilin tänään sateessa töihin ja päädyin muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kesiä. Sitä muistaa jostain syystä aika runsaasti erilaisia vesisateita, ukkosia ja sateen jälkeisiä tunnelmahetkiä, paljon enemmän on muistoja sateesta kuin muistoja siitä miltä auringonpaiste tuntui.

Kun sade naputteli pyöräilykypärääni (pitäkäähän ystävät aina pyöräilykypärää), niin mieleeni tuli elävästi ne kesätyöpäivät kun satoi, seisoin ulkona sadevaatteissa -kauppa käy kehnosti sateella- ja kuuntelin sateen ropinaa sadetakkiini. Sielu lepää tuollaisissa hetkissä, jos vain on muistanut pukeutua riittävästi, ajatus saa vaeltaa vapaasti kun sade rummuttaa omaa rytmiään.

Muistelin myös, kuinka paljon pidin ukkosenilmasta lapsena: kun alkoi jyrisemään, vedimme isoveljen kanssa saappaat jalkaan ja ulos. Äitini kertoman mukaan näky oli hieman aavemainen, kun kaksi pellavapäätä seisovat multakummun päällä salamointia katsomassa, vaaleat hiukset sähköstä pystyssä.

Onnekseni en ole kuitenkaan sen lähemmin salamaan tutustunut, kaukaa vain ihaillut ja kauhistellut. Toki syntymäkotimme päältä ukkosmyrskyt usein kulkivat, salamat eivät vain sattuneet kovin lähelle iskemään. Äitini kertoi joskus, että heillä oli tullut pallosalama kerran sisälle silloin kun hän oli lapsi.

Sateen jälkeinen tuoksu, tiedättehän kaikki sen? Sade raikastaa ja kaikki tuoksut tuntuvat niin raikkailta. Paras hetki sateen jälkeen on juhannuksena, kun koivut tuoksuvat vahvasti ja itsekin on saunan puhdas.

Maatilalla kun olen kasvanut, sade on aina ollut sekä ystävä että vihollinen. Heiniä tehdessä piti saada heinät kaadettua just sopivalla hetkellä, ja voi kun sitä kyttäiltiin sitä sadetta. Ehtiikö paalaamaan, ehtiikö hakemaan kuivat latoon. Joskus tuli niin kiire saada kasattua heinäpaalit toisiaan vasten etteivät kastu kokonaan.. Nyt en toki puhu mistään elefantinmunista vaan niistä tiilenmuotoisista joita jaksoi itse heitellä kärryille, mutta eipä löytynyt kuvaa netistä kun haeskelin..

Muistorikas säätila, etten sanoisi.

Rakkaudesta se hevonenkin

Kaksi päivää sitten kirjoitin: Vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei ikinä kuole. Aloin sitten viime yönä miettimään rakkautta ja lapsiani.

Joku joskus sanoi, että jokaiselle lapselle perustetaan oma rakkaustili, jonne talletetaan rajaton määrä rakkautta. Jokaiselle lapselle omansa. Tuo siis tarkoittaa käytännössä sitä, että seuraavat lapset eivät vähennä rakkautta mitä tunnen aiemmin syntyneitä kohtaan. Jokaista lastani rakastan siis erikseen ja ainutlaatuisesti ja rajattomasti. Mutta kuitenkin rakkauteni on hieman erilaista.. Esikoista kohtaan tuntemani rakkaus on vaihtelevaa, vivahderikasta, alati kasvavaa, muuttuvaa, värikästä, ihan kuten esikoinenkin on. Edesmennyttä Poikaani rakastan myös rajattomasti, mutta se rakkaus on tasaisempaa, rauhallista sekä myös kaihoisaa.

Tulipa pohdittua myös keitä kaikkia muita rakastan ja millaisia ne tunteet ovat, ystäviäni, miestäni, äitiäni. Rajattomasti rakkautta eri muodoissaan.

Rakkaudesta ruokapöytään:
Meilläpäs on tänään ihan kotimaisia uusiaperunoita! Ei toki omasta maasta, mutta naapurikylän kaupasta. Nam! Kesän ensimmäiset uudetperunat, parhaimmillaan voin, aromatin ja sipulisilakoiden kanssa. Ja tästä saa vapaasti väitellä, sillä paljon helpompi on makuasioista väitellä kuin tosiasioista.