Ah ja voih

Tästä tulee nyt hyvin hyvin masentunut postaus.. Tai ei sen lukeminen ainakaan virkistä saati piristä ketään.

Mulla on nyt viime päivät menny sellaisessa, "Kettuako te mulle pottuilette" asenteella. Alkaen viime lauantai-iltapäivästä.. Asuntomessuilla oli kivaa, mukavaa ja oikein hauskaa. Mutta sitten iltapäivällä näimme sellaisen lentämään opettelevan tytöntylleröisen, esikoisemme pikkuserkun, joka syntyi muutamia viikkoja Pojan jälkeen. Pidin kuitenkin iloisen ilmeen kasvoillani niin kauan kuin olimme näkösällä, mutta autossa kupla puhkesi. Itkin itkemästä päästyäkin.

Miten tässä näin kävi? Sehän oli pienen pieni tyttö eikä poikalapsi lainkaan? Jotenkin kuvittelin, että tyttövauvoja on helpompi nähdä kuin poikavauvoja. Mutta ei. Eipä ole..

Tuon jälkeen sitten olen ollut alavireinen.. Aallonpohjassa.. Tuntuu, että kaikki asiat tehdään vain minun kiusakseni (jälleen tämä hyvin itsekäs asenne, tokkopa taas ne punaiset valotkaan vain minun vuokseni palavat). Kiukuttelen isännälle syyttä suotta (anteeksi rakas), ja mikään ei oikeasti huvita. Ja silti en nyt ole mitenkään erityisen surullinen Pojan vuoksi. Valvon iltaisin kun ahdistaa, mutta Pojan kuolema ei ole se mikä mielessä pyörii. Mielessä ei pyöri mikään. Tyhjää. Onttoa. Turhaa..

Itseäni piristääkseni sitten olen tässä shoppaillut netissä.. Kestositeitä (uusia kuoseja pitää saada!) ja lankaa, kun halvalla sai. Jos vaikka innostuisi värkkäilemään sukkia - tokihan sitä pitää uusia käsitöitä suunnitella ja välineet hankkia vaikka keskeneräisiä töitä on yllinkyllin ja suunnitelmia tuplamäärä. Suunnittelin jopa, että jos vaikka ryhtyisin keräämään Sukkasatoa..