Kyllä tämä tästä.
Eilisestä jo helpottanut.
Osittain auttaa ystävät ja osittain oloa helpottaa ihan epäolennaiset asiat, kuten esimerkiksi se, että sain käydä ruokakaupassa ihan rauhassa yksikseni! Eikä siellä kaupassa tullut vastaan yhtään perhettä jossa olisi pieni vauva tai odottava äiti. Ja osa kiitos kuuluu myös faktalle, että olkainlämmitin (mikäliehihatin) on lähestulkoon valmis! Muutama hassu kerros, päättely ja yhdistäminen niin voin siirtyä seuraavaan keskeneräiseen (jokohan nyt saisi esikoisen neuletakin jonkinlaiseen vauhtiin..), tai vaikkapa jos niitä sukkia..
Miten sitä onkaan nykyisin näin vietävissä, pienet asiat suistaa suohon ja yhtä pienet asiat vetävät sieltä pois. Siis minä, joka olen ollut niin tasainen että murrosiässäkään en edes onnistunut ovia paiskomaan saranoiltaan ja vanhempienikin kanssa olin puheväleissä. Siis minä olen näin arvaamaton, häilyväinen, tunteitteni vietävissä. Olo on kuin nuorallatanssijalla ilman tasapainoa. Pelottaa vähän, jos tästä keikahtaa kovinkin syvälle jossain vaiheessa, kuka sitten nostaa?
Onneksi isäntä sentään seurailee meikäläisen mielen tasapainoa, oli jo laitokselta Pojan syntymän aikoihin saanut jonkun terapeutin numeron johon olisi voinut tarvittaessa soittaa.. Minä en Pojan kuollessa halunnut mitään apua, en halunnut keskustella kenenkään kanssa, kriisiensiapuihminenkin (en nyt muista virallista titteliä) kävi mutta hänelle en juurikaan puhunut, tuijottelin vain seiniä ja itkin. Ei shokissa pysty analysoimaan, että tarvitseeko apua ja minkäköhän laista ja kuinka ja miten ja mistä sitä saisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti