keskiviikko 6. elokuuta 2008

Entä jos vaikka

Huomasin juuri aamulla, että siitä on yli viikko kun olen Pojan haudalla käynyt. Miten minä voin olla menemättä?! Noh, yleensä vierailen hautausmaalla viikonloppuisin ja viime viikonloppuna emme olleet paikkakunnalla.. Niinpä tietysti, selityksiä selityksiä. No tänään kyllä menen.

Hautausmaalla käynti ei ota kipeää.. Ehkä, koska se on jotain Pojan omaa, jotain mitä ei olisi ollut toisenkaltaisessa todellisuudessa. Hautakivi on osoitus siitä mitä on, eikä siitä mitä olisi voinut olla. Jossittelu ja toisenlaisen elämän miettiminen on paljon sydäntäsärkevämpää kuin tämän nykyisen pohdiskelu.

Esimerkiksi kun näen esikoisen jonkun toisen vauvan ympärillä pörräämässä (no siltä se vaikuttaa kun niin kovasti on kiinnostunut ja hoitaisi ja silittäisi), niin minulla on surkeista surkein olo. Noin hän hoitaisi pikkuveljeäkin, antaisi leluja ja olisi kiinnostunut. Eikä tähän ajatusleikkiin yhtään tuo helpotusta se, että todennäköisesti esikoinen ei olisi niin innostunut vauvasta joka on koko ajan äitin huomiota viemässä.

Haavoja repivää pohdiskelua on myös tarkastella samaan aikaan syntyneiden vauvojen kehitystä. Noin se poikakin jo seuraisi muita, noin poikakin jo varmaan kääntyisi ja nyt varmaan jo ryhtyisi peruuttelemaan ja harjoittelemaan konttausasentoa. Niin ja esikoisen kuvien katselu tuo samat ajatukset, tuolta Poikakin jo varmaan näyttäisi.

Mielikuvitus pitäisi kieltää lailla.

2 kommenttia:

Miiruska kirjoitti...

Sydäntä korventaa joskus sinun puolesta =(

Kai se kuuluu jotenkin asiaasn ettei haudalla tule vierailtua niin useasti, näin olen miettinyt oman itseni ja läheisen menetyksen kohdalla. Aiemmin tunsin huonoa omaatuntoa vierailemattomuudesta, nykyisin enää en. Ei se tunteita tai ajatuksia vähennä, eikä mitään muutakaan.

Mrs.Marple kirjoitti...

Miiruska: Ja tuskaa keventää aavistuksen kun tietää että on ihmisiä jotka välittävät. Kiitos kun kävit ja jaoit ajatuksesi.

Niin ja kävin siellä haudalla, oli joku nyysinyt Brysselistä tuomamme kiven.. Pöh.