Nyt ahdistaa ja suuresti.
Eräs pariskunta on juuri synnytyslaitoksella, esikoinen tulossa, ja tämä on niin lähisukua että minulla ei ole mitään mahdollisuutta vältellä loppuelämääni.. Varmaan pitäisi mennä sitten sairaalaan katsomaankin tulokasta, mutta enhän minä pysty, en voi, en kykene. Toivottavasti ymmärtävät.
Minä niin toivon että lapsi olisi tyttö.
Käväistiin Pojan haudallakin päivällä, viime viikolla viety krysanteemikin on hyvin kukassa. Siellä ei puristanut rinnasta, kotona ahdistaa. Pitäisiköhän pystyttää hautausmaalle teltta ja viettää pari päivää siellä, kun tuntuu että siellä on hyvä. Tai ei nyt hyvä mutta ei ainakaan näin tuskaisaa.
On niin ikävä.
4 kommenttia:
tulin jonkun linkin kautta blogiisi n. viikko sitten, mutta en oikein osaa kommentoida mitään. Siis ei ole yksinkertaisesti sanoja, sinulle on käynyt juuri se mitä eniten pelkään. Lähetän kuitenkin lämpimiä ajatuksia ja voimia Sinulle.
Voimia kohtaamiseen, sekin hetki tulee eteen. Lohtua tuo varmasti se, että tuo nyt syntyvä lapsi ei milloinkaan voi olla yhtä kaunis, yhtä ihana, yhtä täydellinen kuin Poika. Ei koskaan.
(koska lapsi on lähisukua, suosittelen, että rehellisesti kerrot, kuinka pahalta tuntuu, jos tuntuu. Toivottavasti uskallat myös ottaa vauvan syliin - hän on viaton, hänellä ei ole osaa eikä arpaa muuhun kuin siihen, että on olemassa. Pyydä, että saat kohdata lapsen yksin, ilman muiden läsnäoloa, jos tuntuu, ettet hajoamatta pysty muuten)
****
Tulipa sitten itkettyä pienet itkut Pojalle, sinulle, meidän pienille Lintusille... En pysty vieläkään kohtaamaan vastasyntyneitä ilman kateutta, katkeruutta, kaipausta. Mutta katkeruus ja kateus ovat jo heikoilla, voitolla on kaunis kaipaus. Eivät toisten lapset ole minulta pois, vaikka joskus vieläkin haluaisin niin ajatella. He ovat... toisten lapsia.
Kun odotin esikoistani 1983, serkkuni menetti keskosena syntyneen pienen poikansa. Kummallista on, että tunsin jotain merkillistä syylliyyttä siitä, että minä sain pitää lapseni.
Kun poikani sitten syntyi, kävivät monet sukulaiset minua ja vauvaa katsomassa sairaalassa. Silloin vauvoja näytettiin lastenhoitohuoneen ikkunan läpi vieraille. Serkkuni äiti ja kaksi sisarta kävivät meitä katsomassa kertoivat terveisiä serkultani; en ollut ajatellutkaan hänen tulevan. Olin vauvan kanssa viikon sairaalassa, ja sitten eräänä päivänä serkkuni kuitenkin tuli. Tavallisesti ehdotin vieraille heti vauvan katsomista, mutta nyt en; ajattelin, ettei hän varmasti sitä halua.
Hän kuitenkin itse ehdotti, että menisimme katsoman poikaani. Niin me menimme, ja siinä sitten yhdessä itkimme ikkunan takana. Uskon, että tuo teko vaati häneltä äärettömän paljon, mutta toisaalta hän sen tarvitsi. Itseään kuulostellen hän otti yhden vaikean askeleen eteenpäin.
Voimia ja siunausta sinulle omiin askeliisi, millaisia ja milloin otatkin!
Kiitos kaikille.
Lähetä kommentti