Minä en unohtanut Belgiassa, että lapseni on kuollut, mutta hetkeksi nostin surun hyllylle. Ilman tietoista päätöstä tunteeni päättivät antaa suremiselle lepotauon. Kuten eräs ystäväni on useaan otteeseen todennut, minulla on koko loppuelämäni aikaa surra.
Mietin ennen lomaa paljonkin sitä, tuleeko minulle huono omatunto jos minulla on hauskaa (keväällä oli huono omatunto jokaisesta hetkestä joka ei ollut tuskainen), uskallanko nauttia? Ajattelin kuinka asiat olisivat jos Poika olisi elossa, lähtisimmekö lainkaan lomalle tai jos lähtisimme ja kuinka pitkäksi aikaa, minne, millä? Pojan kuoleman jälkeen olen jossitellut paljon.
Ikävä minulla oli.
Valtaisa.
Ikävä on tosin koko ajan, kun en kuopukseni luokse pääse, mutta ikävä kasvoi kun olin poissa paikasta jossa Poika on elänyt (kohtuni sisällä mutta kuitenkin).
2 kommenttia:
Halaus.
Niin, sinulla ei ole kiirettä surra koko surua kerralla. Sitä riittää kyllä. Kuten ikävääkin.
Matkanne vaikuttaa oikein onnistuneelta (olen kateellinen!). Tuliaisetkin ovat makoisia (itse tosin pidän vaaleammasta suklaasta...mutta näytti sitäkin löytyvän!)
Kiitos ystäväni!
*halaa takaisin*
Suklaata sieltä löytyi kaikkea mahdollista, itse vain olen tykästynyt tummaan (mitä tummempaa, sen parempaa).
Lähetä kommentti