Miten voikin olla yhtäaikaa iloinen ja niin niin surullinen?
Täysin sekavat ja vastakkaiset tunteet samanaikaisesti.
Tänään keskustelin erään ystäväni kanssa.. Tämä ystävä on raskaudessaan jo viimeisellä kolmanneksella ja keskustelimme tietenkin loppuajan raskausvaivoista, synnytyksestä ja vauvaan liittyvistä asioista. Vein samalla lainaan kestovaippoja ja kestoliivinsuojia. Oli jotenkin mukava jutella vauva-asioista ihmisen kanssa joka tietää mitä meille on tapahtunut ja ymmärtää kuinka arka asia on.
Mutta (aina on mutta) muistelot esikoisen alkutaipaleesta, imetyksestä, vaipatuksesta, kotiintulosta, kaikesta, muistutti niin kipeästi että Poika ei kotiin tullut.
On tuttavaperheitä joiden vastasyntyneitä en ole käynyt katsomassa, en vain pysty (kortilla olemme muistaneet). Kummipoikaammekaan en voi liian usein käydä katsomassa, tulee aina niin kovin kaihoisa olo kun näkee mitä meiltä puuttuu. Koska tämä loppuu? Koska??
Tiedän kyllä, että suru kestää koko loppuelämäni, jossain muodossa se tulee aina kulkemaan mukanani. Ja nyt jo jossain määrin olo on normaali, surunkin kanssa. Mutta missä vaiheessa pystyn näkemään vastasyntyneitä tai viimeisillään raskaana olevia ilman että veitsellä muokataan sisuskaluja uusiksi. Missä vaiheessa voin katsoa 2008 helmikuussa syntyneitä lapsia ilman että ikävä lyö lekalla.
Koska?
4 kommenttia:
Tämä ei ole sama asia, mutta.... Äitini kuoli kun olin 10v. Liki 30 vuotta sitten. Yhä vieläkin, kun näen aikuisen työkaverini äitinsä kanssa ostoksilla, kokkaamassa, puutarhoimassa, mitä vaan, nauraen, jutellen, ollen samalla aaltopituudella, olen kateellinen, katkera ja mieli maassa.
Eli vastauksesi kysymykseeni oli että ei ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen..
*huokaus*
Hmmm...
Samaa pohtinut minäkin ja kun sitä ajattelee, niin kyllä varmaan AINA muistaa omaa enkeliä. Kun/jos lukee syntymäpäiväilmoituksia niin huokaisee 'kumpa meidänkin tyttö olisi täällä juhlimassa...' ja varmaan kun se aika tulee, että TIETTY ikäluokka menee kouluun, pääsee koulusta jne jne... Miehen serkku sai tytön 24.1.07 (oli ollut suunniteltu sektio) ja Saga syntyi 20.1 niin voin vain kuvitella miten reagoin kun tytön nään! No ei olla kyllä paljoa yhteyksissä, mutta kuitenkin :)
ELI mun piti vaan sanoa, että koitetaan jaksaa kun eihän me muutakaan voida! *hali*
Niin Taru, eihän meille anneta vaihtoehtoja.
Onneksi välissä on hengähdystaukoja joiden aikana voi koota voimiaan. Minullakin on syksyyn aikaa ennen seuraavaa pakollista kohtaamista.
Lähetä kommentti