sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Ei...

Sitä on tullut jossain määrin kylmemmäksi ja silti herkemmäksi. Minua ei enää hetkauta välttämättä jossain tapahtuneen maanjäristyksen aiheuttama tuho. Mutta jos samassa uutisessa kerrotaan lapsensa menettäneestä äidistä on sydämeni verillä.

Kenenkään äidin ei pitäisi ikinä haudata lastaan.

Eikä salaman pitäisi ikinä iskeä kahdesti.

Halaus sinulle, ystäväni.

3 kommenttia:

lena kirjoitti...

Aivan totta, olen huomannut itsessäni samanlaisen reagointitavan.
Ja, kyllä; tuskinpa mikään voi olla niin riipivää kuin oman lapsen hautaan saattaminen. Sen suurempaa tuskaa on hyvin vaikea kuvitella - joskaan eihän suru sinänsä mikään kisa ole. Puhunkin siis tietysti vain omasta puolestani.

Olen ollut raskaana 3 kertaa, mutta nyt kuitenkin vain yhden äiti. En ole joutunut varsinaisesti saattamaan lastani hautaan, koska asiat mitkä tapahtuivat ja toimenpiteet jotka jouduttiin tekemään tapahtuivat juuri sen verran aikaisessa vaiheessa, että... niin. Hautajaisia ei ollut.

Vaikeaa pukea edes sanoiksi kaikkea tätä, vaikka noista ajoista on jo aikaa, enkä enää aktiivisesti ajattele ja sure.

Eksyin aika tavalla sivuunkin asiasta, mutta tiivistettynä piti sanomani, että peesaan - ja kovasti paljon jaksamista ystävällesi sekä teille itsellennekin!

lena kirjoitti...

Halusin antaa sinulle jotain, ja se jokin löytyy blogistani.

Irena kirjoitti...

Suru ei ole kisa, eikä sitä saa vertailla. Se on loputon suo, miten minun suruni on verrattavissa sen äidin tai isän suruun jotka ovat joutuneet hautaamaan leikki-ikäisensä, tai miten minun suruni on koskaan verrattavissa kahdesti saman kokeneen surun määrään. Ja kuitenkin, sydämeni on palasina yhtäkaikki.

Sinun surusi on yhtä arvokas ja suremisen arvoinen kuin kaikkien muidenkin, *halaus* sinulle.