sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Syntymäpäivän aatonaattona

Viime vuonna helmikuussa tuli kirjoiteltua tällaisia.

Nyt on isännän neulepaita tehty, esikoisen neuletakki hyvässä käytössä edelleen (just tänään aloitin seuraavaa), isoäidinpalapeitto edelleen tekemättä, ja lapseni yhä kuollut..

Aavistuksen helpompi tämä helmikuu toki ollut kuin viime vuonna, viime vuosi oli se ensimmäinen.. Ja nyt on tuo kuopus pitämässä kiireisenä joten ei ehdi niin suremaan.

Keho suree kun ei muuten ehdi, selkä löi kuluneella viikolla jumiin, vaatii ilmeisesti pysähtymisen, aikaa surulle.

Miksi ihmeessä meidän on vietettävä 2 vuotissyntymäpäivä hautausmaalla? MIKSI? Miksi minä en saa leipoa täytekakkua ja siivota taaperon tekemiä tahmeita jälkiä seinissä ja ovissa? MIKSI?

Ei elämä ole reilua kun täysin terve ja täysiaikainen lapsi kuolee kohtuun ilman mitään syytä. Ei se ollut reilua silloin, eikä kaksi vuotta välissä ole tehnyt siitä yhtään sen reilumpaa.

6 kommenttia:

Miiruska kirjoitti...

Minnekä suru tämä
mahtuisi milloinkaan..

Voimia näihin päiviin ja lämpimiä halauksia lähetän.

Samma kirjoitti...

Kaikkea hyvää <3

Sahrami kirjoitti...

Vuosi on taas kulunut... Ei uskoisi, miten pitkä aika voi vuosi olla, ja kaksi vuotta -ikuisuus. Ja silti kaikesta on vain hetki.

Taru kirjoitti...

Voimia ja jaksamista näihin(kin) päiviin *hali*

Anniini kirjoitti...

Halaus

CherryKirsche kirjoitti...

Otan osaa suruusi - ei varmasti katoa yhtään mihinkään, lievenee vaan ehkä. Eikä tuota voi ymmärtää, ei voi löytää selittävää syytä että miksi tuollaista pitää tapahtua.

Itse en ole kokenut tuollaista noin rajusti, tosin keskenmenon, mutta aikaisemmassa vaiheessa. Otti koville sekin, ja muistan vieläkin, melkein päivittäin.