Mitä minusta on tullut?

Minä tiedän kyllä, miten lapseni kuolema on elämäämme vaikuttanut. Miten elämä muuttuu kun terve ja täysiaikainen lapsi kuolee kohtuun.. Elämme nykyisin aikaa jälkeen Pojan syntymän, kun ennen elimme aikaa ennen Pojan syntymää. Mutta aloin pohtimaan tänään, miten kohtukuolema on muuttanut minua ihmisenä?

Minusta on tullut aavistuksen verran itsekkäämpi toisten ihmisten kommenttien ja typeryyksien kanssa. Minun ei tarvitse kuunnella sammakoita, minä voin sanoa että mieti mitä sanot, minä voin oikaista jos joku lausuu ajatuksiaan ajattelematta oikeastaan mitä sanovat.. Minä voin ja minä teen niin.

Minä lakkasin olemasta sinisilmäinen.
En täysin sinisilmäinen elämän suhteen ollut toki ennen Pojan kuolemaakaan, läheisiäni ja ystäviäni oli kuollut jo kevättä ennenkin. Keskenmeno ennen esikoista taas jo varusti siihen, että kaikki raskaudet eivät pääty onnellisesti. Mutta koskaan, koskaan en voinut kuvitella, että lapsi kuolee kohtuun täysin ilman syytä. Tiesin mikä on kätkytkuolema, mutta kuvittelin että kohdun sisällä lapsi on turvassa, en osannut kuvitellakaan että on olemassa sellainenkin asia kuin kohdunsisäinen kätkytkuolema.
Nyt minä tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa.. Kohtukuolema voi tapahtua kahdesti samalle äidille, itseasiassa kohtukuolema lisää kohtukuoleman riskiä.

Tiedättekö, on olemassa sananlasku/mietelmä jota toiset ihmiset (joskus jopa lääkärit) viljelevät: "salama ei lyö koskaan kahdesti samaan puuhun". Arvatkaa miksi ei? Koska kun se lyö ensimmäisen kerran, se puu kuolee, eikä kyseistä puuta enää ole samassa muodossa kuin mitä se oli ennen salaman iskua. Joten jos joku sanoo tämän sananlaskun joskus meille, voin sanoa, että ei, Poika ei kuole enää uudelleen, hän on jo kuollut.

Minä en stressaa enää töissä, mikään mitä täällä voi tapahtua, ei voi olla niin kamalaa kuin mitä minulle on tapahtunut. Kärpäsen kakkaa ovat työongelmat minulle nykyisin. Lapsen kuolema laittaa ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin.

Minä olen torikammoinen, pelkään raskaana olevia naisia, väistyn lastenrattaiden tieltä. En mene hymyssä suin kyläilemään lapsiperheisiin jossa on Pojan jälkeen syntyneitä (eläviä) lapsia. En enää tule iloiseksi kuullessani pienen lapsen jokeltavan, se saa vain kurkkuni kuristamaan, kiven mahan pohjalle ja vanteen sydämeni ympärille. Minusta on tullut katkera ja kateellinen.

Minä en enää arvuuttele mitä mieheni ajattelee, jos hän ei kerro, kysyn. Olen ymmärtäväisempi hänen kiukunpuuskiaan suhteen - myös isä on ihan yhtä syvällä surun suossa kuin äitikin, vaikka se tuleekin eri tavoin esiin.